Seikkailu

Tämä juttu sai innoituksensa eilisestä Facebook-päivityksestäni:

Kävin eilen avustajani kanssa HUS:in toimipisteessä. Hissi ei mennyt ylös napin takomisesta huolimatta, kapusimme pysähdyksissä olleita rullaportaita ylös. Perillä oli ilmoittautumislaite. Nainen kopista huuteli, että näytä sille laitteelle Kela-kortti tai henkkari. Saimme lapun ja nainen kopissa huuteli, että lapun numero ilmestyy odotusaulan televisioruutuun aikanaan ja ja se odotusaula oli ”tuolla päin”. Aulan telkkari sanoi pim, eikä sitten muuta. Avustaja luki ruudulta mysteerinumeron. Mietin, miten olisin selvinnyt yksin, koska haluan käyttää avustajaa niihin hommiin, joihin en oikeasti pysty itse. Apuvälineitä on toki olemassa avustajattomia hetkiä varten, mutten luullut sellaisia julkisessa sairaalassa tarvitsevani, opaskoiran lisäksi, siis. Lääkärissäkäynnin pitäisi hoitua tuosta vain. Hoito oli hyvää ja siitä olen kiitollinen, mutta yhteiskunnan palvelulta voisi odottaa edes jonkintasoista saavutettavuutta. Yksin olisin jäänyt jo alakertaan, tai viimeistään rullaportaiden yläpäähän. Missään ei tuntunut olevan ristin sielua, jolta kysyä neuvoa. Jos siis olisin selvinnyt siitä liikkumattomasta hissistä ulos ilman paniikkia. ..

Pääni otti tuosta vauhtia ja alkoi kehitellä ihan omaa videota aiheesta. Seuraava on siis mielikuvituksen tuotetta, mutta saattaisi joissain olosuhteissa olla lähellä totuutta:

Löydän paikan ulko-oven onnellisena siitä, että selvisin ratikalla sinne asti. Oviaukko puhisee, ilmastointi siis toimii. Käsken koiran etsiä hissin, se löytyy peremmältä aulasta. Haron hulluna seinää löytääkseni tilausnapin. Loogisella päättelyllä tulen siihen tulokseen, että ylempi napeista lie tilaus ylös. Hissi tulee ja tungemme sisään.

Sisällä hississä alkaa uusi harominen, en löydä nappuloita. Käteni osuu johonkin, mutten uskalla painaa sitä, koska se saattaa minun tuurillani olla hälytysnappi. Siitä vasta show syntyisi. Kokeilen siis varovasti löydöksen ympäristöä, josko sieltä löytyisi muutakin. Aivan,., nappirivihän se siinä, mutta mitä niistä pitäisi painaa? En ole varma, missä kerroksessa hissin ohjelmoija kuvittelee minun parhaillaan olevan. Onko tämä kotimainen vai ehkä brittiläinen ykkönen vai onkohan tämä ykkönen ollenkaan? Nappirivistön vieressä ei ole kerrosmerkintöjä pistekirjoituksella. Hissi ei siis ainakaan ole brittiläinen.

Otan riskin ja painan nappia, jota kuvittelen oikeaksi. Mitään ei tapahdu. Koira tuijottaa ihmeissään sulkeutuneita ovia, minä tuijotan niitä lähinnä raivoissani ja kasvavan paniikin vallassa. Napinpainallus sulki oven, ei muuta. Jossain varmaan on oven avausnappi, mutta kun en tiedä missä. Samassa ovi aukeaa. Hissikin kyllästyi odottamaan. Hoputan koiran nopeasti takaisin aulaan ja kehotan etsimään portaat. Jossainhan sellaistenkin on oltava jo paloturvallisuussyistä. Koira vie minua takaisin tulosuuntaan ja osoittaa portaat. Kehun. Lasken käteni koiran osoittamalle porraskaiteelle ja tajuan, että nämä ovat rullaportaat. Ääntä ei kuulu, joten ne eivät liiku. Kömmimme ylös ja tunnen itseni lähinnä norsuksi. mielessäni käy ajatus, että joku herra tai neiti Hoppu tulee ulkoa sisään ja käynnistää portaat meidän könytessämme ylös. Eikä koiruutta ole edes koulutettu rullaportaisiin. Kun portaat päättyvät, puuskutan hieman hengästyneenä ja puhisen koiralle, että nyt pitäisi löytää ovi.

Ensimmäinen ovi on lukossa. Sitten kävelemme pitkän matkan ja koira osoittaa ovenkahvan. Ovi jopa aukeaa. Menemme sisään. Eteismatto lattialla johdattaa meidät johonkin. Pysähdyn, kun matto päättyy. On haudanhiljaista. Huitaisen kokeellisesti kädelläni eteenpäin ja osun johonkin. Olen pyytämäisilläni anteeksi, kun jostain kuuluu: ”Se on ilmoittautumisautomaatti. Näytä sille Kela-kortti tai henkkari, niin se antaa sulle lapun, jossa on numero.” Olisi pitänyt kaivaa asiakirjat valmiiksi, mutta jonoa ei tunnu olevan. Ääni oli tullut jostain etuoikealta, mutta saattoi se tulla jostain kaiuttimestakin.

Löydän henkkarini ja heiluttelen niitä vekottimelle. Kuuliaisesti se sylkäisee minulle lapun, jossa varmaankin on nyt se numero. Henkilötiedot olisi varmaan pitänyt tarkistaa, mutta olkoon tällä kertaa. Henkkarit ja lappu kädessäni jään tönöttämään ja odottamaan lisäohjeita. Missään ei vieläkään tunnu olevan ketään. Sitten kuulen taas äänen. ”Seuraa lattiassa olevaa punaista viivaa”.

-Hei taukki, sä puhut sokeelle, mutisen itsekseni. Enhän voi tietää istuuko puhuja jossain lähellä. Istui tai ei, hän mykistyi.

Seuraa viivaa, mitä hittoa? Kaivan valkoisen kepin taskustani. Se on koirakeppi, vain 92 cm pitkä ja tarkoitettu lähinnä esteiden ja reunojen tunnustelemiseen koiran kanssa liikuttaessa. Nyt sillä pitäisi kuitenkin tuntea jotain viivoja lattiasta. Naurattaisi, jos ei ällistyttäisi.

Monissa uusissa tai uudehkoissa ostoskeskuksissa on nykyään lattiassa viivoja, joita seuraamalla sokea voi löytää haluamaansa paikkaan. Niitä on tarkoitus seurata valkoisen kepin avulla. Ne viivat ovat koholla, nämä tuskin ovat. Pyyhiskelen lattiaa kepin päällä, mutta niin lyhyellä kepillä ei laajoja aloja kateta. Tietäisi edes mihin suuntaan. Tokaisen koiralle, että etsi nyt sinäkin. Koiruus ottaa kuuliaisesti pari askelta eteenpäin ja pysähtyy. Huidon lattiaa kepillä kuin vimmainen siivooja mopillaan. Lattiassa saattaisi olla jotain. Kaivan taskustani vanhan, uskollisen värintunnistimeni. Poistan suojuksen ja hieman inhoten painan tunnistuspään lattiaan.

-Ruskea, sanoo värintunnistin.

Että ruskea viiva vai lattian väri, en voi tietää. Otan tarkasteluun seuraavan kohdan lattiasta.

-Punainen, rääkäisee kone. Värintunnistimeni liukusäädin on aina ollut todella herkkä. No, nyt kaikki muutkin tietävät minun löytäneen punaisen raidan. Vilkuilen mitään näkemättä ympärilleni, pelkään olevani piilokamerassa ja ensi viikon Hauskat kotivideot -ohjelman jaksossa saadaan naureskella pyllistelevälle sokealle ja maahan ilmeisen välinpitämättömänä paneutuneelle opaskoiralle. En kaipaisi lisää julkisuutta asian tiimoilta.

Testaan vielä muutamasta kohdasta lattiaa suunnan, johon punainen viiru menee. Kehotan koiraa kulkemaan eteenpäin oletettuun suuntaan. Yhtäkkiä käytävä laajenee ja tunnen erilaisen ilmavirran. Pitääkö tästä kääntyä johonkin vai jatkaa suoraan? Päädyn taas konttaamaan lattialla värintunnistin kävessäni. Hemmetti, alan olla liian vanha tällaiseen pyllistelyyn ja etsintäleikkeihin. Palkintona ei sitä paitsi ole karkkia tai skumppapullo vaan sydänlääkäri. Vähemmästäkin saa rytmihäiriöitä.

Värit ovat täällä kirkkaammat kuin aulassa ja saan selville, että punainen viiru kurvaa oikealle. Jatkamme koiran kanssa pitkin oikealle kääntynyttä käytävää ja tarkistan aina välillä, onko punainen raita vielä lattiassa. Varsinkin alan epäillä aina, kun koira osoittaa minulle jonkin oven. Vaikka tiedän hyvin etsiväni odotusaulaa enkä tiettyä ovea, epävarmuus iskee vähän väliä. Entä jos nyt iskisi karsea pissahätä? Pitäisikö vessa etsiä samalla metodilla? Jatkan etenemistä ja pyllistelyä kauhunsekaisin tuntein. Vihdoin käytävä loppuu ja tunnen tilan avautuvan aulaksi. Pyllistän tarkistaakseni viirun tilan. Kyllä, punainen viiru on tallella, mutta loppuu jalkojeni juureen.

Käsken koiran etsiä sohvan, minkä se tekeekin välittömästi. Istun ja kaivan esiin kännykkäni. Samalla tungen toisella kävellä pipoa ja hanskoja reppuuni, etten levittelisi niitä ympäriinsä. Opaskoirani on kyllä noutaja, mutta se mieluummin opastaa kuin noutaa.

Etsin kännykältä sovelluksen, joka kykenee lukemaan painettua tekstiä. Tähtäilen kännyn kameralla kohti pientä lappua, jossa numero on.

– 022, sanoo kännykkä.

Okei, nyt pitäisi vain tietää, mistä numero näkyy, tuskin niitä kukaan ääneen huutelee. Urbaanilegenda kertoo, että ennen silmäklinikalla oli numeronäytöt ja korvaklinikalla huudettiin numerot, ja vaikken nyt ole kummassakaan noista instansseista, niin osaan odottaa minulle sopimatonta tiedotusmuotoa.

Jatkan kännykällä leikkimistä ja tähtään kameralla eri kohteisiin. Hiljaisuudesta päätellen on turha pelätä tähtäilevänsä kenenkään kasvoja. Löydän sohvan ja pöydän. Sitten kuuluu: Televisio. Olen voitonriemuinen, voisiko tuo olla ratkaisu? Samassa kuuluu kimeä ”Pim!”. Nostan kännykän ylös ja tähtään telkkariruutuun. Siellä lukee ”022, huone 6”. Alan mättää kännykkää ja henkkaria takaisin taskuun. Missä on ovi kuusi?

Ilmeisesti tunkemisoperaationi on sen verran hidas, että kuulen oven aukeavan ja jonkun lausuvan nimeni ennen kuin olen edes päässyt ylös sohvasta. Nappaan tavarani ja otan koiran valjaista kiinni. Olen ilmeisesti päässyt päämäärääni.

Poistuessani lääkärin huoneesta olen iloinen, ettei tulomatka käytävineen ollut pitkä tai mutkikas, muuten vain hankala. Käsken siis koiran etsiä oven ulos ja pian pujahdammekin jo kapeasta käytävästä tuloaulaan. Kun astun ovimatolle, kuulen jostain epämääräisestä suunnastakiitokset ja heiheit. Kiitos mistä? Siitäkö, että tarjosin teille työmiehen teatteria pyllistelemällä vähän väliä vai siitä, etten pakottanut puhujaa millään lailla osallistumaan käyntini tekniseen toteutukseen?

Otan riskin ja kokeilen hissiä uudestaan. Kun ovi aukeaa, kohtaan apokalyptisen reissuni neljännen elävän olennon itseni, koiran ja lääkärin lisäksi. Hississä ollut mies on tunkemassa ohitseni aulan puolelle, mutta tajuaa sitten, ettei tämä ollutkaan hänen kerroksensa. Hän peruuttaa takaisin hissiin ja minä menen koirineni perässä. Sosiaalinen etäisyys sikseen, ei kai korona yhdellä kerrosvälillä ehdi tarttua. Minulla ainakin on maski, koiralla ei, enkä tiedä miehen maskitilanteesta. Joka tapauksessa poistumme hissistä tälläkin kertaa vauhdikkaasti katutasolle. Puhina ilmastointilaitteesta kertoo ulko-oven sijainnin, vaikkei koiruus näytä moisia ääniopasteita tarvitsevankaan. Kadulla hengitän. Kuulen autoja, polkupyöri’ä, askeleita. Täällä on ihmisiä, paljon ihmisiä. Voi olla, että koiruus ja minä tarvitsemme näiden ihmisten apua johonkin, mutta pääasiassa pärjäämme kahdestaan. Äsken olisin tarvinnut ihmistä, mutta siellä ei ollut ketään. Elämä on ristiriitaista, mietin kehottaessani koiruutta viemään minut ratikkapysäkille. Vasta istuessani ratikassa koiruus jaloissani tajuan olleeni hölmö. Videopuhelut on keksitty, olisin voinut soittaa jollekulle ja pyytää häntä katsomaan maisemia videon kautta. Tai sitten en olisi saanut ketään langan päähän tai kännystä olisi loppunut akku. No, hengissä Helsingissä, huokaan ja nojaudun penkin selkänojaan. Koiruus nukkuu jo.

Advertisement

Kaikkea sitä meneekin tekemään!

Kuten melkein ensimmäisistä kirjoituksistani tällä alustalla voi päätellä, yritän jatkuvasti huijata itseni liikkumaan enemmän. Tällä viikolla sattui silmiini (tai korviini) HSL:n kävelyhaaste. Kyse on leikkimielisestä kilpailusta, jolla yritetään saada ihmiset kävelemään enemmän. Miten moinen liittyy tuohon joukkoliikennettä järjestävään tahoon on sinänsä kiintoisaa, mutten puutu siihen. Minulle tärkeintä on haaste, jotain, jossa voin ylittää itseni.

Vaikka seison töissä suurimman osan aikaa, ei siitä juuri liikuntana voi puhua. Kun duuni matkoineen syö päivästä 11 tuntia, ei ns. vapaaehtoiselle liikunnalle tunnu jäävän aikaa.

Haaste alkoi tänään ja jatkunee aina syyskuun loppuun saakka. Kaikki kävellyt kilometrit tulee kirjata 2.10.2019 mennessä. Vilkaisin viime vuoden voittajan saldoa, se oli jossain 500 kilometrin tuolla puolen. En edes uneksi moisesta, mutta kunhan heilutan kuvaannollista porkkanaa nenäni edessä. Tosissaan haasteen ottaville on luvassa leffalippuja, mutta vaikka käynkin elokuvissa, en kuvittele meneväni sinne voittolipuilla 🙂

Tänään oli sitten haasteen ensimmäinen päivä. Toistaiseksi porkkana ei tepsinyt, tulos oli yhtä laiha kuin ennenkin. Toisaalta, kartuttaahan sekin aikanaan kokonaisuutta. Huomenna on uusi päivä…

Tarmo:

Jep. ja mähän en edes sinne leffaan pääsis messiin, niin että antaa olla vaan voittamatta mitään. Onneksi tolla ei ole kunnianhimoa, mä saan kuorsata rauhassa. Tosin voishan tota perässähiihtäjää joskus roudata vähän pidempääkin reittiä. Tekis kutaa sen sydänterveydelle ja muullekin jaksamiselle. Antakaas ny, kun mä vähän vunteeraan…

Voitokkaita pärskeitä

Tämä tekstini voitti Suomen Sokeat ry:n kirjoituskilpailun, jonka tulokset julkistettiin 27.10.2018 yhdistyksen kymmenvuotisjuhlaseminaarin yhteydessä. Kirjoituskilpailun aiheena oli ”Valoisaa sokeutta”.

VALOISIA PÄRSKEITÄ

Tiedän, miten mykistetään radiojuontaja suorassa lähetyksessä. Helposti. Kerrotaan kursailematta, ettei sokea näe pimeää vaan valoa. Monet näkevät värejäkin. Siirrymme äkkiä mainoksiin ja musiikkiin.

Niin tekevät henkisesti monet kohdatessaan sokean, tai ainakin niin he mieluiten tekisivät. Niin tein minäkin silloin, kun vielä näin. Kunnon suomalaisena en kuitenkaan ajatellut, että tuo toinen on mustan aineen vanki. Sen sijaan pelkäsin mokaavani ja nolaavani itseni. Sokean tehtäväksi jäi ikään kuin todistaa, että minä osasin käsitellä tuota pimeää materiaa. Pimeyden tuli hyväksyä valo ja antaa sille oikeutus, koska muuten suhde olisi mahdoton. Sokeutunut minäni on nauranut silloiselle itselleen monta kertaa.

Näköni sanottua minulle lopulliset jäähyväiset asetelma pysyi yllättäen samana. Nyt minä olin se muiden mielestä pimeä aine, joka istui sairaalasängyssä ja heilutti käsiään silmiensä edessä ja uskoi kivenkovaan näkevänsä ne. Etäisyydet olivat moninkertaistuneet, vaikka tiettävästi metrijärjestelmää ei oltu kumottu sillä aikaa, kun makasin leikkauspöydällä. Jotenkin vain matka sänkyjen välillä ja etäisyys sängystä vessaan olivat venähtäneet kuin purukumi teinin hyppysissä. Sukulaisten ja tuttujen, kasvot, siis niiden harvojen, jotka uskaltautuivat sairaalaan, heijastivat sitä, mitä he mielestään näkivät: pimeyttä, synkkyyttä ja kaiken menetystä.

Pimeä ei tiedä olevansa pimeää, ellei valonsäde raapaise sen mustaa pintaa. En vaipunut epätoivoon, en tuntenut tarvetta paeta. Tosin herätessäni kopeloin sairaalan kolkkoa yöpöytää silmälasejani etsien, mutta pian nauroin itselleni. Niin kuin kerran ala-asteikäisenä soitin äidilleni töihin ja ilmoitin, ettei kouluunmenosta tulisi mitään, koska en löytänyt silmälasejani. Ne olivat koko ajan olleet nenälläni.

Tajuttuani uuden tilanteen olevan kovempi paikka ympäristölleni kuin minulle, jäi tehtäväkseni, jollain alitajuisella tasolla, yrittää kiskoa muita pois murheen alhosta. Että pimeys nostaisi valon? En selvästikään tuntenut omaa tilannettani. Sain kuulla, että on normaalia olla hyväksymättä tapahtunutta, kun kohtaa suuren kriisin. En ollut kriisissä, olin tyvenessä, myrskyn silmässä. Kesti kauan, ennen kuin sama rauha palasi ympäristööni.

Moni sokeutunut lie kokenut jotakin samanlaista. Kamppailu osaamisen ja kyvyttömyyden välillä on joskus jatkuvaa, se nakertaa tahtoa ja sinnikkyyttä. Miettii, voiko, osaako tai kykeneekö ja lopulta kysyy itseltään, kenen pelkoja ruokkii. Kun omista on päästy, on aika näyttää mihin pystyy. Muiden pelot saavat pitää huolta itsestään.

Hyvällä ystävälläni on tapana lopettaa lyhyeen jahkaamiseni siitä, voinko tai osaanko tehdä jotakin. ”Hypätään järveen ja opitaan uimaan”, hän toteaa. Useimmiten olen hypännyt, kertaakaan en ole katunut. Uuden oppiminen on pelottavaa, mutta vesi kantaa, jos uskaltaa antautua kellumaan.

En varmaankaan puhu ainoastaan omasta puolestani sanoessani, että normaaliutensa todisteleminen käy joskus työstä. Vammaisen tekemiset leimataan turhan usein vieläkin sanomalla, että ”jotainhan sitä on pakko tehdä” tai ”no mikäs siinä on ollessa, kun muut tekevät sen, mihin vammainen ei pysty”. Silti ei vammattomankaan taitoihin välttämättä kuulu esimerkiksi halkojen hakkaaminen ja kun tämä sen sijaan pesee perunoita, ei häntä halkojenhakkuukyvyttömyydestä soimata.

Ohitse rullaluisteleva sokea järkyttää. Katsojan mielessä vilahtavat vuoroin ihailu, tyrmistys ja epäusko. Näinkö oikein? Eteenpäin viilettävä hahmo tuskin pysähtyy miettimään, mikä kaikki voisi mennä pieleen. Hän keskittyy nauttimaan vauhdin hurmasta, onhan käsipuolessa , tai matkan päässä edempänä, opas. Me kaikki teemme uskomattomia tekoja jatkuvasti ja vain siksi, ettemme jää vatuloimaan mahdollisia negatiivisia seurauksia vaan tartumme seikkailuun. Jos jää miettimään liian pitkäksi aikaa, tulee autottomankin kadun ylittämisestä mahdotonta, oli siinä sitten suojatietä tai ei. Päivän ainoan maantiekiitäjän alle ei kannata jäädä, mutta rohkeudella ja tyhmänrohkeudella onkin eroa juuri sen maantiekiitäjän verran.

Toiseuden pelko voi olla lamauttavaa. Se estää meitä näkemästä toisiamme , sen sijaan katsomme taitavasti naamioituneita ennakkoluulojamme. Sama pelko saa meidät rajoittamaan elämänaluettamme, ystävyyssuhteitammme ja tekemisiämme. Se pitää meidät ympyrän sisällä, omassa valokuilussamme. En kuitenkaan voi tietää, onko valokuilun ulkopuolella pimeää vai ei, ellen avaa ovea. Vain näin valo voi valaista pimeyden tai kohdata toisen valon.

Elämä on sen tekemistä, minkä osaa ja samalla uuden oppimista, seikkailua. Se on sitä kaikille, tasapuolisesti. Elämä ei annostele, se antaa meidän polskia soppakattilassaan ja katsoo, mitä saamme aikaan, montako sattumaa metsästämme lautasellemme. Taloudelliset ja kyvylliset edellytyksemme eivät ehkä ole samanlaisia, mutta tässäkään emme vammattomista eroa. Jos vaivautuu katsomaan omaan peiliinsä, voi nähdä pilkahduksen siitä valosta, jota meidät on luotu levittämään, jokainen omalla tavallaan.

Entä se radiojuontaja? Mainosten ja musiikin päätyttyä hän oli selvinnyt uutispommista ja totesi valaistuneensa vähän lisää.

Mummo-oletettu

Olin raitiovaunussa matkalla kotiin. Istuin vakiopaikallani vaunun etuosassa, selkä menosuuntaan. Kyytiin nousi perhe, isä, äiti ja kaksi lasta. Pikkutyttö huomasi heti Tarmon, joka lepuutti päätään polvellani. Hän halusi istumaan äidin syliin, minua ja Tarmoa vastapäätä. Isä ja poika parkkeerasivat sivuttainistuttaville penkeille kuljettajan taakse.

Äiti selitti asiallisesti tytölle, että tuo on opaskoira, koska sillä on nuo valjaat. Samaan hengenvetoon tuli selvitys, ettei koiraan saa koskea, kun sillä on valjaat, se on silloin töissä. Kuuntelin tyytyväisenä äidin sanoja, propaganda alkaa purra 🙂

Sitten tytär totesi kirkkaalla äänellä:

– Sokea mummo on saanut opaskoiran, kun se on niin vanha eikä näe.

Purin huultani ja mietin, itkeäkö vai nauraa. En tehnyt kumpaakaan. Koska silmäni eivät näytä aivan normaaleilta, enkä halua käyttää aurinkolaseja sydäntalvella, enkä varsinkaan ilta-aikaan, pidin silmiäni kiinni. Sama kirkas lapsenääni jatkoi:

– Mummo pitää silmiä kiinni, mummo on väsynyt ja vanha.

Hampaani pureutuivat syvemmälle alahuuleni sisäpintaan. Samaan aikaan olisin halunnut avata sanaisen arkkuni ja todeta, että mummo voi olla sokea, mutta kuuro se ei kuitenkaan ole. Jätin turhaan tämän toteamuksen vanhempien hoidettavaksi. He eivät reagoineet asiaan mitenkään.

On totta, että jo kolmekymppiset näyttävät nelivuotiaitten silmissä ”ikälopuilta” ja kolmekymppisistäni on jo reippaasti aikaa. Mutta silti. Täti olen ollut vieraille pikkulapsille jo kauan ja tädeiksi minun lapsuudessani kutsuttiin vieraita naisia. Ei mummoiksi.

Totta on sekin, etten ole nähnyt kasvojani kahdeksaantoista vuoteen. Mutta että mummo..?

Tiedän myös, että kun edellisestä hiusten värjäyksestä on kulunut tovi, minua aletaan teititellä. Taksikuskit ja muut asiakaspalvelijat tulevat yhtäkkiä tietoisiksi iästäni. Käytökseni perusteella minua ei kukaan kuvittelekaan teitittelevänsä, olen ikäisekseni sen verran railakas tapaus. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta kampaamovierailun jälkeen puhuttelu palaa sinutteluksi. Käytökseeni hiusten värjääminen tuskin vaikuttaa.

Kun ajattelen ihmisiä, jotka olen tuntenut ennen sokeutumistani, näen heidät silmissäni sellaisina, kuin he olivat silloin, kun vielä näin. Ulkoisesti tuttuni ja ystäväni eivät siis vanhene minulle koskaan. Tästä on se seuraus, että minun on joskus vaikea tajuta heidän vanhenevan. Ulkoista todistusaineistoa kun ei ole, en näet ole niitä sokeita, jotka haluavat kosketella ihmisten kasvoja. Minulle ihmisessä vanhenee hänen äänensä (jos sekään). Toisaalta en vanhene itsekään omissa silmissäni, joten voin vain arvailla syytä käytöstavoilleni. Enkä nyt välttämättä yritä vihjailla olevani teinilingoa suoltava rääväsuu (vaikka sekin puoli minusta löytyy), muttei käytökseni ole lähelläkään yli viisikymppiselle sopivaa arvokkuutta. En tosin sellaista tunne tarvitsevanikaan.

Lasten ja imeväisten suusta ulos tulevasta tekstistä voidaan olla montaa mieltä, mutta tuo pikkuneiti sai minut käymään läpi pienoisen ikäkriisin juuri syntymäpäiväni kynnyksellä. Tutkiskeltuani sisintäni noin viisi minuuttia tajusin, etten tarvitse ikäkriisiä, vaikka olisinkin satunnaisen totuuden torven mukaan mummo-oletettu. Pysyn kannassani: ikä on kaksi numeroa ja elämä on kokemuksia. Tämä oli kokemus, jatkan hankkimalla niitä lisää sokeudesta tai iästäni huolimatta.

Illallinen yhdelle

Olin taannoin yksin kotona eräänä iltana, kun mieheni oli pikkujouluissa. Tulin koirien kanssa kotiin, ruokin ne ja aloin pohdiskella itselleni suuhunpantavaa.

Muistin mieheni sanoneen, että minulle olisi jemmassa jauhelihapihvejä ja lohkoperunoita, kuulemma hyviäkin.

Pengoin jääkaappia ihmetellen, mihin moinen rasia oli voinut mennä. Se ei ollut siellä, mihin vastaavissa tilanteissa on tapana laittaa sellaiset ruoat, jotka voin lämmittää yksin ollessani. Mainittakoon, että ruoanlaitto kuuluu mieheni harrastuksiin, enkä itse sen seurauksena ole mikään kaksinen kotikokki. Kävin toki köksäntunneilla kolme vuotta menestyksellä (?) Peruskouluaikoina, mutta sen jälkeen on paljon vettä virrannut…

Ei ollut safkaa, ei missään. Aloin tutkia jääkaapin sisältöä miettien, mikä siellä voisi olla syötävää (oletettavasti ja toivottavasti kaikki) ja ihmettelin samalla, muistinko nyt todella noin väärin sen paketin ulkonäön eli sen, miltä se tuntui käsissä.

Tajusin, etten ollut koskenutkaan kyseiseen pakettiin. No, ei hätää. Eräällä hyllyllä lymysi todennäköinen kandidaatti: pahvivyötteellä ympäröity muovinen rasia. Ei kun vyöte pois, kantta raolleen ja mikroon.

Mikron hyrrätessä pengoin lisää jääkaappia ja löysin pienen pullon ketsuppia ja pienen oluen. Päättelin keittiön vallanneesta tuoksusta mikron hoitaneen hommansa kunnialla ja lopetin lämmityksen. Nostin sieltä ulos lässähtäneen muovirasian. Avasin kannen ja kippasin sisällön lautaselle.

Olen kyllä tietoinen siitä, että liika lämmittäminen hajottaa ruoan tekstuurin tai vaihtoehtoisesti tekee kaikesta kivikovaa. Lautasellani oli kasa isompia ja pienempiä murusia, kuumia kuin kekäleet. Kippasin päälle ketsuppia ja marssin saaliineni olohuoneeseen.

Syödessänikin pohdin, kuinka ruoka voi olla niin kuivaa. Ketsuppipullo oli melkein tyhjä, yritin tiristää sieltä lisää lautaselleni. Mietin, mihin liha ja perunat olivat kadonneet, kuinka ne olivat voineet muuttua kuiviksi kokkareiksi.

Urhoollisesti söin lautaseni tyhjäksi ketsupin, veden ja oluen avulla, muistellen samalla Biafran lapsia. Tai ihan minkä vain maan aliravittuja lapsia.

Seuraavana päivänä kysyin mieheltäni, mihin hän oli laittanut jauhelihapihvit ja lohkoperunat. Epäilin, etten tosiaankaan ollut syönyt niitä edellisenä iltana. Hän sanoi laittaneensa ne pakastimeen.

Pakastimeen. Ei muuten ollut tullut mieleenikään. Olin jotenkin onnistunut muodostamaan päähäni kuvan einesateriasta, joka oli jääkaapissa, eikä mieleeni ollut hiipinyt edes epäilyksenpoikasta siitä, että safka olisikin piileskellyt pakastimessa.

Mieheni ihmetteli, mitä sitten oikeastaan olin syönyt, jos kerran jauhelihapihvit olivat yhä pakastimessa. Sanoin, että vyöte lienee vielä pahvikeräyskasassa keittiössämme. Se löytyikin ja pian tiesin syöneeni paketillisen tomaattimaustettua nyhtökauraa. Koko paketin. Ihan yksin. Kuivana.

Mitäkö opin? Että kannattaa muistaa kysyä, mistä päin jääkaappipakastinyhdistelmää ruoka löytyy ja että saattaisi olla hyvä tutustua raaka-aineisiinkin sen sijaan, että nauttii vain lopputuotteita. Meillä oli ollut nyhtökauraa vain kerran, pari aiemmin, eikä sen mikään olomuoto ollut tullut minulle vielä kovin tutuksi, varsinkin kun ottaa huomioon, että lautasellani se oli tähän mennessä ollut vain taiten valmistetussa muodossa. Se, mitä olin edellisenä iltana syönyt, oli harvinaisen kaukana ketsuppihöysteisestä kuivasta sössöstä. Nälän tuo kummallinen ateria kyllä piti poissa, onneksi.

Tärkeintä ei ole päämäärä, kai…

Eilen iski rohkeuspuuska. Päätin pompata Tarmon kanssa ykkösen ratikkaan, huristaa Kurviin ja jatkaa sieltä kävellen Fleminginkadulle. Ratikka ei ollut ongelma, eikä lopunkaan pitänyt olla. 
Sörnäisissä kehotin Tarmoa etsimään ratikkapysäkiltä portaat alas metrokäytävään. Väistelimme tyylikkäästi laiturilla seisojia, mutta suojatien kohdalla oppaani olisi mielellään mennyt yli. Halusin portaisiin ja pysähdyin lähinnä päästääkseni ihmiset ohi. ”Punainen valo”, vierestä kuuluu. Vastaan, etten ole ylittämässä katua vaan matkalla portaisiin. Apua tarjonnut nainen neuvoo suuntaa, mutta Tarmo on päättänyt ylittää kadun. En luovuta.
Yritän siirtyä keskelle laituria, tai pikemminkin suojatien keskisaareketta, mutta oikea jalkani osuu johonkin. ”Ai, anteeksi, se oli minun rollaattorini”, sanoo minua auttanut nainen. Naurahdan sisäänpäin ja jatkan koiran usutusta kohti portaita.
Lopulta portaat löytyvät ja kiitän naista vuolaasti. Jatkamme alas. Haluan ylös Vaasanaukiolle, tunnen käytävät hyvin. Tai niin minä luulin. Seuraavaksi löydän itseni hissistä, jolla toki olisin päässyt ylös, mutta kun ne portaat… En ehdi kuin poistua hissistä, kun kuulen vierestäni miesäänen kysyvän, tarvitsenko ehkä apua. Totean, että ehkä tässä on hiukan suuntima puissa ja kyllä kiitos. 
Mies kehottaa minua kääntymään 180 astetta, niin olisin nokka kohti portaita. Käännyn. Mies sanoo voivansa hyvin saattaa minut portaisiin ja kiitän. ”Tämä kyllä sujuu hiukan hitaasti, kun mulla on nää kyynärsauvat”, mies toteaa. Hihitän sisäänpäin ja kiitän. Kapuan portaat Ikuisen vapun aukiolle.
Olen varma, että nyt mennään päin seiniä. Mutta ei, Tarmo kaartaa tyylikkäästi aukion vastakkaiselle seinälle ja alkaa posottaa kohti Vaasankatua. Hurraan ja kiitän koiraa. 
Saan päähäni käydä pissittämässä Tarmon Kinaporinkujan ja Aleksis Kiven kadun välisellä puistopläntillä, jossa on eräänlainen pergola. Ohjeistan koiraa kyseiseen suuntaan, mutta emme löydä alas vieviä portaita. Luovutan ja lähden kohti flemaria. 
Autojen ja raitiovaunujen äänet alkavat pian kuulostaa tulevan kummallisesta suunnasta. Pysähdyn tarkkailemaan tilannetta, kun nuori nainen kysyy, voisiko olla avuksi. Kysyn, missä tarkalleen ottaen olen ja hän kertoo minun seisovan Vaasanaukion kulmassa, melkein Vaasankadulla, nenä kohti Hesaria. Nyt tekee mieleni kiljua,, mutta kiitän ja käännyn kulmasta Vaasankadulle kohti Flemaria. Lasken katuja: Harjukatu, Kustaankatu… Flemarin pitäisi olla seuraavana. Vaistoni kuitenkin sanoo, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Pysähdyn taas. Olisi vaan pitänyt mennä Kustaankatua alas Aleksis Kiven kadulle ja kävellä sitä Flemarille. Olisi pitänyt. 
Kun pähkäilen, kuulen jonkun tiedustelevan Lontooksi, tarvitsenko apua. Jälleen kerran kiitän ja selostan tilanteen. Nuori nainen kertoo minulle, että Fleminginkatu on selkäni takana. Näytän varmaan hyvin epäilevältä, koska nainen kaivaa kännykkänsä esiin ja tarkistaa asian. Jep, selän takana. Kaiken lisäksi olen väärällä puolella Vaasankatua, mutta sen olin jo tajunnut itsekin. Rupattelemme ja nainen kertoo olevansa Turkista ja opiskelevansa Aalto-yliopistossa. Hän kävelee kanssani Fleminginkadun kulmaan ja ylitettyämme sen hän ohjeistaa minut mäkeä alas. 
Koska Tarmo on käynyt kyseisessä paikassa vain kerran, en vaadi mahdottomia: en sano mitään siitä, ettei oikea ovi löydy, vaan että kurssikaverini huhuilee ovelta perääni. Seuraavat kolme tuntia istun ja kirjoitan ja olen iloinen, että Tarmo teki pissit sentään firmalta lähdön jälkeen, ennen ratikkaan astumistamme. Itse aloin viimeisellä suoralla olla hermovessan tarpeessa. 
Mitä opin? Että auttavaisia ihmisiä on vielä yllin kyllin jäljellä ja että minulla ja Tarmonautilla on edessä melkoinen savotta… 

TahtisokeeSokeus ei ole sairaus, se voi syntyä sairauden seurauksena. Olen sairas, jos minulla on flunssa. Tai sydämen vajaalyöntisyys ja rytmihäiriöitä. Ja minullahan on, jälkimmäisiä nimittäin. Sokeus ei tee kenestäkään immuunia ihmiselämän normaaleille riesoille, elleivät ne Riesat satu olemaan visuaalisia…Vietin kolme viikkoa sairaslomalla sydämentahdistimen asennuksen takia. Kauhistukseni saikun pituudesta haihtui pian, kun tajusin oikeasti tarvitsevani aikaa paranemiseen. Sairaslomalla on aikaa tehdä sitä, mitä haluaa, muttei muilta hommiltaan ehdi. Tai niinhän sitä luulisi. Suurinta osaa niistä hommista, joita olisin tahtonut tehdä, en kyennyt tekemään, koska käden liikuttaminen teki kipeää ja vielä pahempaa oli yrittää pitää kättä staattisessa jännityksessä. Eli ei soitettu huilua. Neulomaan pystyin, jos kykenin pitämään kädet tarpeeksi alhaalla. Onneksi yrittäjä on yrittäjä saikullakin ja ainakin yrittää tehdä rästihommia pois kuleksimasta. Asiaintilasta kiittävät ainakin Valvira ja kirjanpitäjä. Sopivasti säännösteltynä puuha oli jopa hauskaa, vei mennessään. Niinhän melkein kaikille hommille käy, kunhan vain pääsee alkuun. (Ei saa vinoilla mun bloginpitofrekvenssistä). Koirat olivat tilanteen absoluuttiset voittajat. Ne pääsivät hoitoon, jossa lenkitys ja paapominen olivat taattuja. Tarmo vietti hoidossa viikon, Bette kaksi. Kun kolmannella saikkuviikolla olin kotona koirien kanssa, enkä vielä voinut käyttää molempia yhtä aikaa ulkona, sain paljon apua sukulaisilta ja ystäviltä. Oli ihanaa saada apua, mutta erityisen ihanaa oli tavata näitä ihmisiä, jotka ovat aina osa elämääni, mutta joita en ehdi tavata läheskään niin usein kuin tahtoisin. Häviäjä taisi olla meidän kämppä, jota en voinut saati saanut siivota. Sen sijaan sotkin. Onneksi en kyennyt lähtemään shoppauskierrokselle alennusmyynneistä huolimatta, en tosin kyennyt kantamaan roskaa uloskaan. Kolme viikkoa meni vauhdilla. Nyt olen taas töissä ja kuuntelen Tarmon ja Betten tuhinaa työpaikallani. Eräät osaavat ottaa rennosti.Vasta tahdistimen asennuksen jälkeen tajusin, kuinka paljon moinen vaiva voi vaikuttaa. Kaikki oli vain tullut niin salakavalasti, etten ollut huomannut mitään. Yhtäkkiä aloin tahdistimen ansiosta saada happea ja olenkin aamuisin virkeämpi kuin ennen tahdistinta. Lihaksetkaan eivät jumita aamuisin yhtä paljon ja jaksan töissä pidempään väsymättä.Minua ei pyörrytä enää läheskään niin usein kuin ennen ja tunnen oloni reippaammaksi ja aikaansaavemmaksi.Ja kumma kyllä, huilunsoitto on helpottunut huomattavasti!Betten kommentti:Ois ne voinu antaa tolle pidemmänki saikun, oisin voinu olla paapottavana enemmänki. Vaik sit isännälle tulee ikävä ja kai sit tolle sokollekin. Tarmon kommentti:Jo just. Mä tulin katteleen ku toi istuu ja kuuntelee kirjaa tai laskee jotain kamalasti. Tehtiin me lenkkejäki, mut toi sokko oli tosi varuillaan koko ajan. Mä koitin näyttää, että miten lujaa mä pääsen, mut toi oli ihan perässäraahattava. Onneks nyt on ihan normii taas ja saadaan ton pikkukarvan kaa olla yhes duuniski. Tai onhan toi pikkukarva mua vanhempi, mut pienempi silti. #sokeus #sairasloma#sydämentahdistin

Matkaseuraa

Tarmo:

Taisin mokailla jotain viime viikolla, kun toi sokko hankki mulle kytän. Manskulla oli yks tosi paha lätäkkö ja tietty lumikasoja. Mun kai ois pitäny mennä suoraan, mutta tassuja en suostu kastamaan ja lumikasan yli totasokkoa ei perässään raahaa kukaan. Siis kiertelin ja kaartelin.

No kyttä oli tietty mun oma kiva kouluttaja. Mä sit päätin hyppiä oikeen kunnolla, kun se yhytti meidät siinä Arkadianmäen ongelmajätelaitoksen haarakonttorin (opin Juicelta) vieressä. Kyttä juorus kaikki mun kiemurat sokolle. Mutta sain mä kehujakin: mun heijastinliivi on kuulemma tosi cool!

Eikä toi sokko ole vieläkään oppinut, miten se Pohjoinen rautatiekatu ylitetään. Okei, olihan sen kiusaksi kasattu melkoinen lumikasa Eläinmuseon tienoille, mutta silti. Ei tota kovin nopeaoppiseksi voi kehua. Toisaalta, se on kyl aika nopee kävelemään.

Ai niin, mä vissiin sekoilin vähän reitissä, kun ratikassa oli jotain tosi outoo. Haisi tutulta, mut ei sitä näkyny missään. Sit mä tajusin, että yhdellä daamilla oli kissa vangittuna sellaseen pikku koppiin. Se oli kuulemma jo 15 vuotta vanh, se kisu siis. Me vähän tiirailtiin toisiamme niiden kaltereiden läpi. Onneks se pääsee ulos edes siin boksissa.

Onneks mun ei tartte tupeksia reitillä saadakseni kouluttajan paikalle. Mä kuulin, kun ne sopi sokon kanssa, että me opetellaan uusia reittej pian. Aika wau.

Pelkokerroin

Uudenvuodenlupaukset ovat vaarallisia. Lupasin itselleni, että teen joka päivä jotain sellaista, joka on minulle uutta tai ehkä hieman pelottavaa.

Aiheita ei tämän sokon tarvitse kaukaa etsiä, ottaen huomioon, etten eskari-ikäisenä uskaltanut mennä kerrostalomme rappukäytävän alempaan kerrokseen yksin. Tai no joo, pelotti kamalasti, mutta taisin mennä kuitenkin.

Sokeus olikin sitten pelkokerroin potenssiin triljoona. Tarvitsin suojakännin (yksi pieni olut), kun vein ensi kertaa roskat yksin silloisessa osoitteessamme. Ensimmäisen koirani kanssa paruin porttikongissa, etten uskalla mennä yhden kadun yli koiratarhalle. Tuo vaihe on onneksi jo takanapäin.

Uuden, nuoren koiran kanssa Helsingin keskustassa liikkuminen on hauskaa mutta haastavaa. Pienetkin muutokset sotkevat sisäisen karttani ja olisinkin aivan pulassa (ja kauhumittari tukevasti punaisella) ilman Ilkka Pirttimaan kehittämää BlindSquare-älypuhelinsovellusta. Se kertoo minulle kaiken kuin paraskin rallikuskin kartanlukija. Koska liikun paljon reiteillä, jotka tunsin hyvin jo näkevänä, yritän selvitä usein ensin itse ja kaivan kartturin taskusta tiukan paikan tullen. Mutta niissä tilanteissa se on kultaakin kalliimpi.

Arkadiankadun alkupään ns. Pikku parlamentin puoleinen jalkakäytävä oli pitkään syksyllä remontissa. Yritin eräänä iltana päästä töistä Lasipalatsin ratikkapysäkille, mutta Tarmo meni samaan sudenkuoppaan kuin Kitta ja Bette aiemmin. Pohjoisen Rautatiekadun ja Arkadiankadun kulma saarekkeineen on miltei mahdoton tehtävä. Suojatie on jalkakäytävään nähden vinossa, eikä siihen sitten muuta tarvitakaan.

Tänä aamuna ongelmana taisi olla se, että kaikki oli hieman uuden oloista Tarmon mielestä. En ole päässyt kävelemään Sokokselta töihin jalkakäytävän remontin vuoksi ja niinpä Tarmo keksi ihan omat, uudet reitit. Minulle ilmeisesti esiteltiin Paasikiven patsas, jonka jälkeen suojatien etsintä oli tosi tikkuista. Pikku Parlamentin päässä olevalla nurmikontapaisella on hyvä käväistä ppikapissalla. Yleensä siitä palataan sujuvasti jalkakäytävälle ja jatketaan matkaa. Tänään taisin saada ulkoarkkitehtoonisen esittelykierroksen vaikeusasteella 12+. Tasaisen jalkakäytävän sijaan minulle esiteltiin portaita. Ja sitten vielä portaita. Noinkohan Tarmo etsi entistä avustajaani, jonka nykyinen työhuone on kyseisessä rakennuksessa…? Hävettää myöntää, että oltiin pelkosektorilla ja kimitin koiraparalle pää punaisena. Lopulta kaivoin kartturin taskusta ja totesin, ettei tässä nyt välitöntä hätää ollutkaan. Myös ystävällinen herrahenkilö auttoi oikean suunnan löytämisessä. Loppumatka sujui kommelluksitta, onneksi. Perillä Tarmo sai hyvitykseksi pienen namin. Ei siksi, että homma olisi mennyt putkeen vaan siksi, että halusin pyytää anteeksi mäkätystäni. Sain anteeksi ja Tarmo juoksi lafkan päästä päähän niin, että matot olivat taas pitkin seinänvieriä.

Työmatka ei ole vain matka. Joskus se on mutka.

Kaikki puhuu yhtä aikaa

Olen innokas pistekirjoituksen lukija ja käyttäjä, mutta teknologian kehitys on onneksi tuonut kuvaan mukaan muitakin tapoja lukea ja kirjoittaa. Näkevänä kirjoitin paljon käsin, koska asioiden kierrättäminen aivoihin käden kautta pakotti minut oikeasti ajattelemaan asiasisältöä. Kynällä paperiin kirjoittamisesta ja omasta käsialasta luopuminen olivat sokeutumiseen liittyvän luopumisprosessin vaikeimpia osia.

Puhuva tietokone oli minulle jo tuttu vekotin ennestään, vaikka käytinkin puhetoimintoa niin harvoin kuin mahdollista niin kauan kuin vähänkin näin. Roikuin pöydällä nenä kiinni näytössä. Puhe pantiin päälle vasta äärimmäisessä hädässä.

Nyt minulla puhuu kaikki: rannekello, herätyskello, puhelin ja tietokone. Kellot ovat simppeleitä, ne on suunniteltu näkövammaisten käyttöön. Kännykät ja läppäri sen sijaan höpisevät valmistajansa armosta tai rahanahneudesta, jos irvailla haluaa. Mahdollistaahan puhetoiminto kyseisten laitteiden käytön näkövammaisten lisäksi muillekin lukemisesteisille, ehkä lukutaidottomillekin.

Puhe on valtava apu, enkä enää haluaisi joutua tulemaan toimeen ilman sitä. Puhetoiminnon käyttö tuo tosin mukanaan joskus koomisia tilanteita, kuuluuhan pulina muillekin kuin minulle, elleivät luurit ole päässä. Taksia tilatessa kaikuu puhe rappukäytävässä ja minä mietin kuka mahtaa miettiä korva oveen painettuna äänen alkuperää. Mutta eihän täällä kommentoida eikä kysytä, niinpä kummastelemme ehkä molemmat tahoillamme.

Yritän joskus olla tehokas ja hoidella hommia työmatkalla. Kaivan kuulokkeet esiin ja alan selvitellä piuhahelvettiä. Saan viimeisen solmun auki ja kuulokkeet yhdistettyä puhelimeen yleensä juuri silloin, kun saavutaan perille.

Liikkuessa käytän usein apuna BlindSquarea, näkövammaisille suunniteltua navigointiohjelmaa. Bette ei koskaan reagoinut taskustani kuuluvaan puhelimen pulinaan, mutta Tarmo on tässäkin eri maata. Sitä pulina häiritsee, sen ammattiylpeyttä luultavasti loukataan verisesti. Selitykseni siitä, ettei homma toimi edes meidän kahden yhdistetyillä aivosoluilla, jos paikka on molemmille uusi, ei aivan uppoa Tarmoon. Saan syyttäviä katseita ja matka katkeilee. Joka kerran puhelimen älähtäessä tulee stoppi ja Tarmon pää todella kääntyy minua kohti. Olen välillä käyttänyt ns. luukuulokkeita, jotka jättävät korvan vapaaksi, mutten ole erityisen tykästynyt ainakaan omistamaani malliin. Johtuu ehkä siitä, ettei sankaa voi säätää ja sellaisenaan se on minulle hivenen liian pitkä… Tiukan paikan tullen Tarmo saa siis kuunnella taskusta kantautuvaa pulinaa ja minä saan sietää töksähtelevää menoa, mutta pääasia on, että päästään ehjinä perille vaikka ihanteellinen suoritusaika ylittyisikin.