Illallinen yhdelle

Olin taannoin yksin kotona eräänä iltana, kun mieheni oli pikkujouluissa. Tulin koirien kanssa kotiin, ruokin ne ja aloin pohdiskella itselleni suuhunpantavaa.

Muistin mieheni sanoneen, että minulle olisi jemmassa jauhelihapihvejä ja lohkoperunoita, kuulemma hyviäkin.

Pengoin jääkaappia ihmetellen, mihin moinen rasia oli voinut mennä. Se ei ollut siellä, mihin vastaavissa tilanteissa on tapana laittaa sellaiset ruoat, jotka voin lämmittää yksin ollessani. Mainittakoon, että ruoanlaitto kuuluu mieheni harrastuksiin, enkä itse sen seurauksena ole mikään kaksinen kotikokki. Kävin toki köksäntunneilla kolme vuotta menestyksellä (?) Peruskouluaikoina, mutta sen jälkeen on paljon vettä virrannut…

Ei ollut safkaa, ei missään. Aloin tutkia jääkaapin sisältöä miettien, mikä siellä voisi olla syötävää (oletettavasti ja toivottavasti kaikki) ja ihmettelin samalla, muistinko nyt todella noin väärin sen paketin ulkonäön eli sen, miltä se tuntui käsissä.

Tajusin, etten ollut koskenutkaan kyseiseen pakettiin. No, ei hätää. Eräällä hyllyllä lymysi todennäköinen kandidaatti: pahvivyötteellä ympäröity muovinen rasia. Ei kun vyöte pois, kantta raolleen ja mikroon.

Mikron hyrrätessä pengoin lisää jääkaappia ja löysin pienen pullon ketsuppia ja pienen oluen. Päättelin keittiön vallanneesta tuoksusta mikron hoitaneen hommansa kunnialla ja lopetin lämmityksen. Nostin sieltä ulos lässähtäneen muovirasian. Avasin kannen ja kippasin sisällön lautaselle.

Olen kyllä tietoinen siitä, että liika lämmittäminen hajottaa ruoan tekstuurin tai vaihtoehtoisesti tekee kaikesta kivikovaa. Lautasellani oli kasa isompia ja pienempiä murusia, kuumia kuin kekäleet. Kippasin päälle ketsuppia ja marssin saaliineni olohuoneeseen.

Syödessänikin pohdin, kuinka ruoka voi olla niin kuivaa. Ketsuppipullo oli melkein tyhjä, yritin tiristää sieltä lisää lautaselleni. Mietin, mihin liha ja perunat olivat kadonneet, kuinka ne olivat voineet muuttua kuiviksi kokkareiksi.

Urhoollisesti söin lautaseni tyhjäksi ketsupin, veden ja oluen avulla, muistellen samalla Biafran lapsia. Tai ihan minkä vain maan aliravittuja lapsia.

Seuraavana päivänä kysyin mieheltäni, mihin hän oli laittanut jauhelihapihvit ja lohkoperunat. Epäilin, etten tosiaankaan ollut syönyt niitä edellisenä iltana. Hän sanoi laittaneensa ne pakastimeen.

Pakastimeen. Ei muuten ollut tullut mieleenikään. Olin jotenkin onnistunut muodostamaan päähäni kuvan einesateriasta, joka oli jääkaapissa, eikä mieleeni ollut hiipinyt edes epäilyksenpoikasta siitä, että safka olisikin piileskellyt pakastimessa.

Mieheni ihmetteli, mitä sitten oikeastaan olin syönyt, jos kerran jauhelihapihvit olivat yhä pakastimessa. Sanoin, että vyöte lienee vielä pahvikeräyskasassa keittiössämme. Se löytyikin ja pian tiesin syöneeni paketillisen tomaattimaustettua nyhtökauraa. Koko paketin. Ihan yksin. Kuivana.

Mitäkö opin? Että kannattaa muistaa kysyä, mistä päin jääkaappipakastinyhdistelmää ruoka löytyy ja että saattaisi olla hyvä tutustua raaka-aineisiinkin sen sijaan, että nauttii vain lopputuotteita. Meillä oli ollut nyhtökauraa vain kerran, pari aiemmin, eikä sen mikään olomuoto ollut tullut minulle vielä kovin tutuksi, varsinkin kun ottaa huomioon, että lautasellani se oli tähän mennessä ollut vain taiten valmistetussa muodossa. Se, mitä olin edellisenä iltana syönyt, oli harvinaisen kaukana ketsuppihöysteisestä kuivasta sössöstä. Nälän tuo kummallinen ateria kyllä piti poissa, onneksi.

Mainokset

Tärkeintä  ei ole päämäärä, kai… 

Eilen iski rohkeuspuuska. Päätin pompata Tarmon kanssa ykkösen ratikkaan, huristaa Kurviin ja jatkaa sieltä kävellen Fleminginkadulle. Ratikka ei ollut ongelma, eikä lopunkaan pitänyt olla. 
Sörnäisissä kehotin Tarmoa etsimään ratikkapysäkiltä portaat alas metrokäytävään. Väistelimme tyylikkäästi laiturilla seisojia, mutta suojatien kohdalla oppaani olisi mielellään mennyt yli. Halusin portaisiin ja pysähdyin lähinnä päästääkseni ihmiset ohi. ”Punainen valo”, vierestä kuuluu. Vastaan, etten ole ylittämässä katua vaan matkalla portaisiin. Apua tarjonnut nainen neuvoo suuntaa, mutta Tarmo on päättänyt ylittää kadun. En luovuta.
Yritän siirtyä keskelle laituria, tai pikemminkin suojatien keskisaareketta, mutta oikea jalkani osuu johonkin. ”Ai, anteeksi, se oli minun rollaattorini”, sanoo minua auttanut nainen. Naurahdan sisäänpäin ja jatkan koiran usutusta kohti portaita.
Lopulta portaat löytyvät ja kiitän naista vuolaasti. Jatkamme alas. Haluan ylös Vaasanaukiolle, tunnen käytävät hyvin. Tai niin minä luulin. Seuraavaksi löydän itseni hissistä, jolla toki olisin päässyt ylös, mutta kun ne portaat… En ehdi kuin poistua hissistä, kun kuulen vierestäni miesäänen kysyvän, tarvitsenko ehkä apua. Totean, että ehkä tässä on hiukan suuntima puissa ja kyllä kiitos. 
Mies kehottaa minua kääntymään 180 astetta, niin olisin nokka kohti portaita. Käännyn. Mies sanoo voivansa hyvin saattaa minut portaisiin ja kiitän. ”Tämä kyllä sujuu hiukan hitaasti, kun mulla on nää kyynärsauvat”, mies toteaa. Hihitän sisäänpäin ja kiitän. Kapuan portaat Ikuisen vapun aukiolle.
Olen varma, että nyt mennään päin seiniä. Mutta ei, Tarmo kaartaa tyylikkäästi aukion vastakkaiselle seinälle ja alkaa posottaa kohti Vaasankatua. Hurraan ja kiitän koiraa. 
Saan päähäni käydä pissittämässä Tarmon Kinaporinkujan ja Aleksis Kiven kadun välisellä puistopläntillä, jossa on eräänlainen pergola. Ohjeistan koiraa kyseiseen suuntaan, mutta emme löydä alas vieviä portaita. Luovutan ja lähden kohti flemaria. 
Autojen ja raitiovaunujen äänet alkavat pian kuulostaa tulevan kummallisesta suunnasta. Pysähdyn tarkkailemaan tilannetta, kun nuori nainen kysyy, voisiko olla avuksi. Kysyn, missä tarkalleen ottaen olen ja hän kertoo minun seisovan Vaasanaukion kulmassa, melkein Vaasankadulla, nenä kohti Hesaria. Nyt tekee mieleni kiljua,, mutta kiitän ja käännyn kulmasta Vaasankadulle kohti Flemaria. Lasken katuja: Harjukatu, Kustaankatu… Flemarin pitäisi olla seuraavana. Vaistoni kuitenkin sanoo, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Pysähdyn taas. Olisi vaan pitänyt mennä Kustaankatua alas Aleksis Kiven kadulle ja kävellä sitä Flemarille. Olisi pitänyt. 
Kun pähkäilen, kuulen jonkun tiedustelevan Lontooksi, tarvitsenko apua. Jälleen kerran kiitän ja selostan tilanteen. Nuori nainen kertoo minulle, että Fleminginkatu on selkäni takana. Näytän varmaan hyvin epäilevältä, koska nainen kaivaa kännykkänsä esiin ja tarkistaa asian. Jep, selän takana. Kaiken lisäksi olen väärällä puolella Vaasankatua, mutta sen olin jo tajunnut itsekin. Rupattelemme ja nainen kertoo olevansa Turkista ja opiskelevansa Aalto-yliopistossa. Hän kävelee kanssani Fleminginkadun kulmaan ja ylitettyämme sen hän ohjeistaa minut mäkeä alas. 
Koska Tarmo on käynyt kyseisessä paikassa vain kerran, en vaadi mahdottomia: en sano mitään siitä, ettei oikea ovi löydy, vaan että kurssikaverini huhuilee ovelta perääni. Seuraavat kolme tuntia istun ja kirjoitan ja olen iloinen, että Tarmo teki pissit sentään firmalta lähdön jälkeen, ennen ratikkaan astumistamme. Itse aloin viimeisellä suoralla olla hermovessan tarpeessa. 
Mitä opin? Että auttavaisia ihmisiä on vielä yllin kyllin jäljellä ja että minulla ja Tarmonautilla on edessä melkoinen savotta… 

TahtisokeeSokeus ei ole sairaus, se voi syntyä sairauden seurauksena. Olen sairas, jos minulla on flunssa. Tai sydämen vajaalyöntisyys ja rytmihäiriöitä. Ja minullahan on, jälkimmäisiä nimittäin. Sokeus ei tee kenestäkään immuunia ihmiselämän normaaleille riesoille, elleivät ne Riesat satu olemaan visuaalisia…Vietin kolme viikkoa sairaslomalla sydämentahdistimen asennuksen takia. Kauhistukseni saikun pituudesta haihtui pian, kun tajusin oikeasti tarvitsevani aikaa paranemiseen. Sairaslomalla on aikaa tehdä sitä, mitä haluaa, muttei muilta hommiltaan ehdi. Tai niinhän sitä luulisi. Suurinta osaa niistä hommista, joita olisin tahtonut tehdä, en kyennyt tekemään, koska käden liikuttaminen teki kipeää ja vielä pahempaa oli yrittää pitää kättä staattisessa jännityksessä. Eli ei soitettu huilua. Neulomaan pystyin, jos kykenin pitämään kädet tarpeeksi alhaalla. Onneksi yrittäjä on yrittäjä saikullakin ja ainakin yrittää tehdä rästihommia pois kuleksimasta. Asiaintilasta kiittävät ainakin Valvira ja kirjanpitäjä. Sopivasti säännösteltynä puuha oli jopa hauskaa, vei mennessään. Niinhän melkein kaikille hommille käy, kunhan vain pääsee alkuun. (Ei saa vinoilla mun bloginpitofrekvenssistä). Koirat olivat tilanteen absoluuttiset voittajat. Ne pääsivät hoitoon, jossa lenkitys ja paapominen olivat taattuja. Tarmo vietti hoidossa viikon, Bette kaksi. Kun kolmannella saikkuviikolla olin kotona koirien kanssa, enkä vielä voinut käyttää molempia yhtä aikaa ulkona, sain paljon apua sukulaisilta ja ystäviltä. Oli ihanaa saada apua, mutta erityisen ihanaa oli tavata näitä ihmisiä, jotka ovat aina osa elämääni, mutta joita en ehdi tavata läheskään niin usein kuin tahtoisin. Häviäjä taisi olla meidän kämppä, jota en voinut saati saanut siivota. Sen sijaan sotkin. Onneksi en kyennyt lähtemään shoppauskierrokselle alennusmyynneistä huolimatta, en tosin kyennyt kantamaan roskaa uloskaan. Kolme viikkoa meni vauhdilla. Nyt olen taas töissä ja kuuntelen Tarmon ja Betten tuhinaa työpaikallani. Eräät osaavat ottaa rennosti.Vasta tahdistimen asennuksen jälkeen tajusin, kuinka paljon moinen vaiva voi vaikuttaa. Kaikki oli vain tullut niin salakavalasti, etten ollut huomannut mitään. Yhtäkkiä aloin tahdistimen ansiosta saada happea ja olenkin aamuisin virkeämpi kuin ennen tahdistinta. Lihaksetkaan eivät jumita aamuisin yhtä paljon ja jaksan töissä pidempään väsymättä.Minua ei pyörrytä enää läheskään niin usein kuin ennen ja tunnen oloni reippaammaksi ja aikaansaavemmaksi.Ja kumma kyllä, huilunsoitto on helpottunut huomattavasti!Betten kommentti:Ois ne voinu antaa tolle pidemmänki saikun, oisin voinu olla paapottavana enemmänki. Vaik sit isännälle tulee ikävä ja kai sit tolle sokollekin. Tarmon kommentti:Jo just. Mä tulin katteleen ku toi istuu ja kuuntelee kirjaa tai laskee jotain kamalasti. Tehtiin me lenkkejäki, mut toi sokko oli tosi varuillaan koko ajan. Mä koitin näyttää, että miten lujaa mä pääsen, mut toi oli ihan perässäraahattava. Onneks nyt on ihan normii taas ja saadaan ton pikkukarvan kaa olla yhes duuniski. Tai onhan toi pikkukarva mua vanhempi, mut pienempi silti. #sokeus #sairasloma#sydämentahdistin

Matkaseuraa

Tarmo:

Taisin mokailla jotain viime viikolla, kun toi sokko hankki mulle kytän. Manskulla oli yks tosi paha lätäkkö ja tietty lumikasoja. Mun kai ois pitäny mennä suoraan, mutta tassuja en suostu kastamaan ja lumikasan yli totasokkoa ei perässään raahaa kukaan. Siis kiertelin ja kaartelin.

No kyttä oli tietty mun oma kiva kouluttaja. Mä sit päätin hyppiä oikeen kunnolla, kun se yhytti meidät siinä Arkadianmäen ongelmajätelaitoksen haarakonttorin (opin Juicelta) vieressä. Kyttä juorus kaikki mun kiemurat sokolle. Mutta sain mä kehujakin: mun heijastinliivi on kuulemma tosi cool!

Eikä toi sokko ole vieläkään oppinut, miten se Pohjoinen rautatiekatu ylitetään. Okei, olihan sen kiusaksi kasattu melkoinen lumikasa Eläinmuseon tienoille, mutta silti. Ei tota kovin nopeaoppiseksi voi kehua. Toisaalta, se on kyl aika nopee kävelemään.

Ai niin, mä vissiin sekoilin vähän reitissä, kun ratikassa oli jotain tosi outoo. Haisi tutulta, mut ei sitä näkyny missään. Sit mä tajusin, että yhdellä daamilla oli kissa vangittuna sellaseen pikku koppiin. Se oli kuulemma jo 15 vuotta vanh, se kisu siis. Me vähän tiirailtiin toisiamme niiden kaltereiden läpi. Onneks se pääsee ulos edes siin boksissa.

Onneks mun ei tartte tupeksia reitillä saadakseni kouluttajan paikalle. Mä kuulin, kun ne sopi sokon kanssa, että me opetellaan uusia reittej pian. Aika wau.

Pelkokerroin

Uudenvuodenlupaukset ovat vaarallisia. Lupasin itselleni, että teen joka päivä jotain sellaista, joka on minulle uutta tai ehkä hieman pelottavaa.

Aiheita ei tämän sokon tarvitse kaukaa etsiä, ottaen huomioon, etten eskari-ikäisenä uskaltanut mennä kerrostalomme rappukäytävän alempaan kerrokseen yksin. Tai no joo, pelotti kamalasti, mutta taisin mennä kuitenkin.

Sokeus olikin sitten pelkokerroin potenssiin triljoona. Tarvitsin suojakännin (yksi pieni olut), kun vein ensi kertaa roskat yksin silloisessa osoitteessamme. Ensimmäisen koirani kanssa paruin porttikongissa, etten uskalla mennä yhden kadun yli koiratarhalle. Tuo vaihe on onneksi jo takanapäin.

Uuden, nuoren koiran kanssa Helsingin keskustassa liikkuminen on hauskaa mutta haastavaa. Pienetkin muutokset sotkevat sisäisen karttani ja olisinkin aivan pulassa (ja kauhumittari tukevasti punaisella) ilman Ilkka Pirttimaan kehittämää BlindSquare-älypuhelinsovellusta. Se kertoo minulle kaiken kuin paraskin rallikuskin kartanlukija. Koska liikun paljon reiteillä, jotka tunsin hyvin jo näkevänä, yritän selvitä usein ensin itse ja kaivan kartturin taskusta tiukan paikan tullen. Mutta niissä tilanteissa se on kultaakin kalliimpi.

Arkadiankadun alkupään ns. Pikku parlamentin puoleinen jalkakäytävä oli pitkään syksyllä remontissa. Yritin eräänä iltana päästä töistä Lasipalatsin ratikkapysäkille, mutta Tarmo meni samaan sudenkuoppaan kuin Kitta ja Bette aiemmin. Pohjoisen Rautatiekadun ja Arkadiankadun kulma saarekkeineen on miltei mahdoton tehtävä. Suojatie on jalkakäytävään nähden vinossa, eikä siihen sitten muuta tarvitakaan.

Tänä aamuna ongelmana taisi olla se, että kaikki oli hieman uuden oloista Tarmon mielestä. En ole päässyt kävelemään Sokokselta töihin jalkakäytävän remontin vuoksi ja niinpä Tarmo keksi ihan omat, uudet reitit. Minulle ilmeisesti esiteltiin Paasikiven patsas, jonka jälkeen suojatien etsintä oli tosi tikkuista. Pikku Parlamentin päässä olevalla nurmikontapaisella on hyvä käväistä ppikapissalla. Yleensä siitä palataan sujuvasti jalkakäytävälle ja jatketaan matkaa. Tänään taisin saada ulkoarkkitehtoonisen esittelykierroksen vaikeusasteella 12+. Tasaisen jalkakäytävän sijaan minulle esiteltiin portaita. Ja sitten vielä portaita. Noinkohan Tarmo etsi entistä avustajaani, jonka nykyinen työhuone on kyseisessä rakennuksessa…? Hävettää myöntää, että oltiin pelkosektorilla ja kimitin koiraparalle pää punaisena. Lopulta kaivoin kartturin taskusta ja totesin, ettei tässä nyt välitöntä hätää ollutkaan. Myös ystävällinen herrahenkilö auttoi oikean suunnan löytämisessä. Loppumatka sujui kommelluksitta, onneksi. Perillä Tarmo sai hyvitykseksi pienen namin. Ei siksi, että homma olisi mennyt putkeen vaan siksi, että halusin pyytää anteeksi mäkätystäni. Sain anteeksi ja Tarmo juoksi lafkan päästä päähän niin, että matot olivat taas pitkin seinänvieriä.

Työmatka ei ole vain matka. Joskus se on mutka.

Kaikki puhuu yhtä aikaa

Olen innokas pistekirjoituksen lukija ja käyttäjä, mutta teknologian kehitys on onneksi tuonut kuvaan mukaan muitakin tapoja lukea ja kirjoittaa. Näkevänä kirjoitin paljon käsin, koska asioiden kierrättäminen aivoihin käden kautta pakotti minut oikeasti ajattelemaan asiasisältöä. Kynällä paperiin kirjoittamisesta ja omasta käsialasta luopuminen olivat sokeutumiseen liittyvän luopumisprosessin vaikeimpia osia.

Puhuva tietokone oli minulle jo tuttu vekotin ennestään, vaikka käytinkin puhetoimintoa niin harvoin kuin mahdollista niin kauan kuin vähänkin näin. Roikuin pöydällä nenä kiinni näytössä. Puhe pantiin päälle vasta äärimmäisessä hädässä.

Nyt minulla puhuu kaikki: rannekello, herätyskello, puhelin ja tietokone. Kellot ovat simppeleitä, ne on suunniteltu näkövammaisten käyttöön. Kännykät ja läppäri sen sijaan höpisevät valmistajansa armosta tai rahanahneudesta, jos irvailla haluaa. Mahdollistaahan puhetoiminto kyseisten laitteiden käytön näkövammaisten lisäksi muillekin lukemisesteisille, ehkä lukutaidottomillekin.

Puhe on valtava apu, enkä enää haluaisi joutua tulemaan toimeen ilman sitä. Puhetoiminnon käyttö tuo tosin mukanaan joskus koomisia tilanteita, kuuluuhan pulina muillekin kuin minulle, elleivät luurit ole päässä. Taksia tilatessa kaikuu puhe rappukäytävässä ja minä mietin kuka mahtaa miettiä korva oveen painettuna äänen alkuperää. Mutta eihän täällä kommentoida eikä kysytä, niinpä kummastelemme ehkä molemmat tahoillamme.

Yritän joskus olla tehokas ja hoidella hommia työmatkalla. Kaivan kuulokkeet esiin ja alan selvitellä piuhahelvettiä. Saan viimeisen solmun auki ja kuulokkeet yhdistettyä puhelimeen yleensä juuri silloin, kun saavutaan perille.

Liikkuessa käytän usein apuna BlindSquarea, näkövammaisille suunniteltua navigointiohjelmaa. Bette ei koskaan reagoinut taskustani kuuluvaan puhelimen pulinaan, mutta Tarmo on tässäkin eri maata. Sitä pulina häiritsee, sen ammattiylpeyttä luultavasti loukataan verisesti. Selitykseni siitä, ettei homma toimi edes meidän kahden yhdistetyillä aivosoluilla, jos paikka on molemmille uusi, ei aivan uppoa Tarmoon. Saan syyttäviä katseita ja matka katkeilee. Joka kerran puhelimen älähtäessä tulee stoppi ja Tarmon pää todella kääntyy minua kohti. Olen välillä käyttänyt ns. luukuulokkeita, jotka jättävät korvan vapaaksi, mutten ole erityisen tykästynyt ainakaan omistamaani malliin. Johtuu ehkä siitä, ettei sankaa voi säätää ja sellaisenaan se on minulle hivenen liian pitkä… Tiukan paikan tullen Tarmo saa siis kuunnella taskusta kantautuvaa pulinaa ja minä saan sietää töksähtelevää menoa, mutta pääasia on, että päästään ehjinä perille vaikka ihanteellinen suoritusaika ylittyisikin.

Hei, kuka juoksee taas

Olen aina pitänyt juoksemisesta ja tanssimisesta. Jostain oudosta syystä kyseinen mieltymys ei aikanaan näkynyt voimisteluarvosanassani. Tanssimista sokeus ei vienyt, sitähän voi vallan hyvin harrastaa omassa olohuoneessaan. Juoksu on toinen juttu.

Minulla oli aikanaan tapana käydä kuntosalilla juoksemassa juoksumatolla, kun en enää pystynyt tai uskaltanut juosta ulkona. Se oli kivaa seurassa, yksin ei.

Pelko liikkua onn rajoittanut juoksemistani. Ensimmäisen koirani Kittan aikana olin niin pelokas, ettei juokseminen alkuaikoina tullut kysymykseenkään. Kun pelko väheni, lisääntyi kiire siinä määrin, etten ehtimyt juuri juosta. Koira sai kyllä juosta tarpeekseen tarhassa…

Bette-koirani sen sijaan joutui eläkkeelle nelivuotiaana jalkavaivan vuoksi. Ei juostu eikä juosta.

Mutta nyt minulla näyttää olevan juoksukoira. Aamulenkki meni kymmenen asteen pakkasessa suurimmalta osin juosten Tarmon kanssa. Valinta vauhdista oli tällä kertaa koiran, enkä pannut pahakseni. Piikkilenkkareissa ei tarvinnut edes pelätä kaatumista. Kotiin päästyämme Tarmo sai kunnon ”kotiintulohepulin”, eli juoksukohtauksen lelu suussa. Lelua piti sitten retuuttaa ympäri kämppää ja vähän ölistä tyytyväisyydestä. Sokko katseli vierestä ja yritti tasoitella hengitystään.Vuoden 2015 suosikkiharrastus on näemmä valittu, jos Tarmolta kysytään 🙂