Olen aina pitänyt juoksemisesta ja tanssimisesta. Jostain oudosta syystä kyseinen mieltymys ei aikanaan näkynyt voimisteluarvosanassani. Tanssimista sokeus ei vienyt, sitähän voi vallan hyvin harrastaa omassa olohuoneessaan. Juoksu on toinen juttu.
Minulla oli aikanaan tapana käydä kuntosalilla juoksemassa juoksumatolla, kun en enää pystynyt tai uskaltanut juosta ulkona. Se oli kivaa seurassa, yksin ei.
Pelko liikkua onn rajoittanut juoksemistani. Ensimmäisen koirani Kittan aikana olin niin pelokas, ettei juokseminen alkuaikoina tullut kysymykseenkään. Kun pelko väheni, lisääntyi kiire siinä määrin, etten ehtimyt juuri juosta. Koira sai kyllä juosta tarpeekseen tarhassa…
Bette-koirani sen sijaan joutui eläkkeelle nelivuotiaana jalkavaivan vuoksi. Ei juostu eikä juosta.
Mutta nyt minulla näyttää olevan juoksukoira. Aamulenkki meni kymmenen asteen pakkasessa suurimmalta osin juosten Tarmon kanssa. Valinta vauhdista oli tällä kertaa koiran, enkä pannut pahakseni. Piikkilenkkareissa ei tarvinnut edes pelätä kaatumista. Kotiin päästyämme Tarmo sai kunnon ”kotiintulohepulin”, eli juoksukohtauksen lelu suussa. Lelua piti sitten retuuttaa ympäri kämppää ja vähän ölistä tyytyväisyydestä. Sokko katseli vierestä ja yritti tasoitella hengitystään.Vuoden 2015 suosikkiharrastus on näemmä valittu, jos Tarmolta kysytään 🙂
Vauhtisokee 
Hih-hih! Hauska edistysjuttu! Paljon taputuksia ja terveisiä kummallekin hauvikselle!
Olenkin miettinyt, miten tuo juoksuhomma käy, jos on sokea. Hyvä koira, kunnolliset kengät ja vakireitit. Vähän niinkö näkeviltäkii…. Kiva blogi, jonne tulin Zepan vinkistä.
Hih, kiva, kun tulit! Joo, oikein kaikki ja sit vielä vähän hullunrohkeutta peliin. Koiraan on luotettava, muuten ei homma toimi. Rock on!
Joo uskon sen. Tiimihommia!