Olen innokas pistekirjoituksen lukija ja käyttäjä, mutta teknologian kehitys on onneksi tuonut kuvaan mukaan muitakin tapoja lukea ja kirjoittaa. Näkevänä kirjoitin paljon käsin, koska asioiden kierrättäminen aivoihin käden kautta pakotti minut oikeasti ajattelemaan asiasisältöä. Kynällä paperiin kirjoittamisesta ja omasta käsialasta luopuminen olivat sokeutumiseen liittyvän luopumisprosessin vaikeimpia osia.
Puhuva tietokone oli minulle jo tuttu vekotin ennestään, vaikka käytinkin puhetoimintoa niin harvoin kuin mahdollista niin kauan kuin vähänkin näin. Roikuin pöydällä nenä kiinni näytössä. Puhe pantiin päälle vasta äärimmäisessä hädässä.
Nyt minulla puhuu kaikki: rannekello, herätyskello, puhelin ja tietokone. Kellot ovat simppeleitä, ne on suunniteltu näkövammaisten käyttöön. Kännykät ja läppäri sen sijaan höpisevät valmistajansa armosta tai rahanahneudesta, jos irvailla haluaa. Mahdollistaahan puhetoiminto kyseisten laitteiden käytön näkövammaisten lisäksi muillekin lukemisesteisille, ehkä lukutaidottomillekin.
Puhe on valtava apu, enkä enää haluaisi joutua tulemaan toimeen ilman sitä. Puhetoiminnon käyttö tuo tosin mukanaan joskus koomisia tilanteita, kuuluuhan pulina muillekin kuin minulle, elleivät luurit ole päässä. Taksia tilatessa kaikuu puhe rappukäytävässä ja minä mietin kuka mahtaa miettiä korva oveen painettuna äänen alkuperää. Mutta eihän täällä kommentoida eikä kysytä, niinpä kummastelemme ehkä molemmat tahoillamme.
Yritän joskus olla tehokas ja hoidella hommia työmatkalla. Kaivan kuulokkeet esiin ja alan selvitellä piuhahelvettiä. Saan viimeisen solmun auki ja kuulokkeet yhdistettyä puhelimeen yleensä juuri silloin, kun saavutaan perille.
Liikkuessa käytän usein apuna BlindSquarea, näkövammaisille suunniteltua navigointiohjelmaa. Bette ei koskaan reagoinut taskustani kuuluvaan puhelimen pulinaan, mutta Tarmo on tässäkin eri maata. Sitä pulina häiritsee, sen ammattiylpeyttä luultavasti loukataan verisesti. Selitykseni siitä, ettei homma toimi edes meidän kahden yhdistetyillä aivosoluilla, jos paikka on molemmille uusi, ei aivan uppoa Tarmoon. Saan syyttäviä katseita ja matka katkeilee. Joka kerran puhelimen älähtäessä tulee stoppi ja Tarmon pää todella kääntyy minua kohti. Olen välillä käyttänyt ns. luukuulokkeita, jotka jättävät korvan vapaaksi, mutten ole erityisen tykästynyt ainakaan omistamaani malliin. Johtuu ehkä siitä, ettei sankaa voi säätää ja sellaisenaan se on minulle hivenen liian pitkä… Tiukan paikan tullen Tarmo saa siis kuunnella taskusta kantautuvaa pulinaa ja minä saan sietää töksähtelevää menoa, mutta pääasia on, että päästään ehjinä perille vaikka ihanteellinen suoritusaika ylittyisikin.
Vauhtisokee 