Pelkokerroin

Uudenvuodenlupaukset ovat vaarallisia. Lupasin itselleni, että teen joka päivä jotain sellaista, joka on minulle uutta tai ehkä hieman pelottavaa.

Aiheita ei tämän sokon tarvitse kaukaa etsiä, ottaen huomioon, etten eskari-ikäisenä uskaltanut mennä kerrostalomme rappukäytävän alempaan kerrokseen yksin. Tai no joo, pelotti kamalasti, mutta taisin mennä kuitenkin.

Sokeus olikin sitten pelkokerroin potenssiin triljoona. Tarvitsin suojakännin (yksi pieni olut), kun vein ensi kertaa roskat yksin silloisessa osoitteessamme. Ensimmäisen koirani kanssa paruin porttikongissa, etten uskalla mennä yhden kadun yli koiratarhalle. Tuo vaihe on onneksi jo takanapäin.

Uuden, nuoren koiran kanssa Helsingin keskustassa liikkuminen on hauskaa mutta haastavaa. Pienetkin muutokset sotkevat sisäisen karttani ja olisinkin aivan pulassa (ja kauhumittari tukevasti punaisella) ilman Ilkka Pirttimaan kehittämää BlindSquare-älypuhelinsovellusta. Se kertoo minulle kaiken kuin paraskin rallikuskin kartanlukija. Koska liikun paljon reiteillä, jotka tunsin hyvin jo näkevänä, yritän selvitä usein ensin itse ja kaivan kartturin taskusta tiukan paikan tullen. Mutta niissä tilanteissa se on kultaakin kalliimpi.

Arkadiankadun alkupään ns. Pikku parlamentin puoleinen jalkakäytävä oli pitkään syksyllä remontissa. Yritin eräänä iltana päästä töistä Lasipalatsin ratikkapysäkille, mutta Tarmo meni samaan sudenkuoppaan kuin Kitta ja Bette aiemmin. Pohjoisen Rautatiekadun ja Arkadiankadun kulma saarekkeineen on miltei mahdoton tehtävä. Suojatie on jalkakäytävään nähden vinossa, eikä siihen sitten muuta tarvitakaan.

Tänä aamuna ongelmana taisi olla se, että kaikki oli hieman uuden oloista Tarmon mielestä. En ole päässyt kävelemään Sokokselta töihin jalkakäytävän remontin vuoksi ja niinpä Tarmo keksi ihan omat, uudet reitit. Minulle ilmeisesti esiteltiin Paasikiven patsas, jonka jälkeen suojatien etsintä oli tosi tikkuista. Pikku Parlamentin päässä olevalla nurmikontapaisella on hyvä käväistä ppikapissalla. Yleensä siitä palataan sujuvasti jalkakäytävälle ja jatketaan matkaa. Tänään taisin saada ulkoarkkitehtoonisen esittelykierroksen vaikeusasteella 12+. Tasaisen jalkakäytävän sijaan minulle esiteltiin portaita. Ja sitten vielä portaita. Noinkohan Tarmo etsi entistä avustajaani, jonka nykyinen työhuone on kyseisessä rakennuksessa…? Hävettää myöntää, että oltiin pelkosektorilla ja kimitin koiraparalle pää punaisena. Lopulta kaivoin kartturin taskusta ja totesin, ettei tässä nyt välitöntä hätää ollutkaan. Myös ystävällinen herrahenkilö auttoi oikean suunnan löytämisessä. Loppumatka sujui kommelluksitta, onneksi. Perillä Tarmo sai hyvitykseksi pienen namin. Ei siksi, että homma olisi mennyt putkeen vaan siksi, että halusin pyytää anteeksi mäkätystäni. Sain anteeksi ja Tarmo juoksi lafkan päästä päähän niin, että matot olivat taas pitkin seinänvieriä.

Työmatka ei ole vain matka. Joskus se on mutka.

Advertisement