Tärkeintä ei ole päämäärä, kai…

Eilen iski rohkeuspuuska. Päätin pompata Tarmon kanssa ykkösen ratikkaan, huristaa Kurviin ja jatkaa sieltä kävellen Fleminginkadulle. Ratikka ei ollut ongelma, eikä lopunkaan pitänyt olla. 
Sörnäisissä kehotin Tarmoa etsimään ratikkapysäkiltä portaat alas metrokäytävään. Väistelimme tyylikkäästi laiturilla seisojia, mutta suojatien kohdalla oppaani olisi mielellään mennyt yli. Halusin portaisiin ja pysähdyin lähinnä päästääkseni ihmiset ohi. ”Punainen valo”, vierestä kuuluu. Vastaan, etten ole ylittämässä katua vaan matkalla portaisiin. Apua tarjonnut nainen neuvoo suuntaa, mutta Tarmo on päättänyt ylittää kadun. En luovuta.
Yritän siirtyä keskelle laituria, tai pikemminkin suojatien keskisaareketta, mutta oikea jalkani osuu johonkin. ”Ai, anteeksi, se oli minun rollaattorini”, sanoo minua auttanut nainen. Naurahdan sisäänpäin ja jatkan koiran usutusta kohti portaita.
Lopulta portaat löytyvät ja kiitän naista vuolaasti. Jatkamme alas. Haluan ylös Vaasanaukiolle, tunnen käytävät hyvin. Tai niin minä luulin. Seuraavaksi löydän itseni hissistä, jolla toki olisin päässyt ylös, mutta kun ne portaat… En ehdi kuin poistua hissistä, kun kuulen vierestäni miesäänen kysyvän, tarvitsenko ehkä apua. Totean, että ehkä tässä on hiukan suuntima puissa ja kyllä kiitos. 
Mies kehottaa minua kääntymään 180 astetta, niin olisin nokka kohti portaita. Käännyn. Mies sanoo voivansa hyvin saattaa minut portaisiin ja kiitän. ”Tämä kyllä sujuu hiukan hitaasti, kun mulla on nää kyynärsauvat”, mies toteaa. Hihitän sisäänpäin ja kiitän. Kapuan portaat Ikuisen vapun aukiolle.
Olen varma, että nyt mennään päin seiniä. Mutta ei, Tarmo kaartaa tyylikkäästi aukion vastakkaiselle seinälle ja alkaa posottaa kohti Vaasankatua. Hurraan ja kiitän koiraa. 
Saan päähäni käydä pissittämässä Tarmon Kinaporinkujan ja Aleksis Kiven kadun välisellä puistopläntillä, jossa on eräänlainen pergola. Ohjeistan koiraa kyseiseen suuntaan, mutta emme löydä alas vieviä portaita. Luovutan ja lähden kohti flemaria. 
Autojen ja raitiovaunujen äänet alkavat pian kuulostaa tulevan kummallisesta suunnasta. Pysähdyn tarkkailemaan tilannetta, kun nuori nainen kysyy, voisiko olla avuksi. Kysyn, missä tarkalleen ottaen olen ja hän kertoo minun seisovan Vaasanaukion kulmassa, melkein Vaasankadulla, nenä kohti Hesaria. Nyt tekee mieleni kiljua,, mutta kiitän ja käännyn kulmasta Vaasankadulle kohti Flemaria. Lasken katuja: Harjukatu, Kustaankatu… Flemarin pitäisi olla seuraavana. Vaistoni kuitenkin sanoo, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi. Pysähdyn taas. Olisi vaan pitänyt mennä Kustaankatua alas Aleksis Kiven kadulle ja kävellä sitä Flemarille. Olisi pitänyt. 
Kun pähkäilen, kuulen jonkun tiedustelevan Lontooksi, tarvitsenko apua. Jälleen kerran kiitän ja selostan tilanteen. Nuori nainen kertoo minulle, että Fleminginkatu on selkäni takana. Näytän varmaan hyvin epäilevältä, koska nainen kaivaa kännykkänsä esiin ja tarkistaa asian. Jep, selän takana. Kaiken lisäksi olen väärällä puolella Vaasankatua, mutta sen olin jo tajunnut itsekin. Rupattelemme ja nainen kertoo olevansa Turkista ja opiskelevansa Aalto-yliopistossa. Hän kävelee kanssani Fleminginkadun kulmaan ja ylitettyämme sen hän ohjeistaa minut mäkeä alas. 
Koska Tarmo on käynyt kyseisessä paikassa vain kerran, en vaadi mahdottomia: en sano mitään siitä, ettei oikea ovi löydy, vaan että kurssikaverini huhuilee ovelta perääni. Seuraavat kolme tuntia istun ja kirjoitan ja olen iloinen, että Tarmo teki pissit sentään firmalta lähdön jälkeen, ennen ratikkaan astumistamme. Itse aloin viimeisellä suoralla olla hermovessan tarpeessa. 
Mitä opin? Että auttavaisia ihmisiä on vielä yllin kyllin jäljellä ja että minulla ja Tarmonautilla on edessä melkoinen savotta… 

Advertisement