Olin raitiovaunussa matkalla kotiin. Istuin vakiopaikallani vaunun etuosassa, selkä menosuuntaan. Kyytiin nousi perhe, isä, äiti ja kaksi lasta. Pikkutyttö huomasi heti Tarmon, joka lepuutti päätään polvellani. Hän halusi istumaan äidin syliin, minua ja Tarmoa vastapäätä. Isä ja poika parkkeerasivat sivuttainistuttaville penkeille kuljettajan taakse.
Äiti selitti asiallisesti tytölle, että tuo on opaskoira, koska sillä on nuo valjaat. Samaan hengenvetoon tuli selvitys, ettei koiraan saa koskea, kun sillä on valjaat, se on silloin töissä. Kuuntelin tyytyväisenä äidin sanoja, propaganda alkaa purra 🙂
Sitten tytär totesi kirkkaalla äänellä:
– Sokea mummo on saanut opaskoiran, kun se on niin vanha eikä näe.
Purin huultani ja mietin, itkeäkö vai nauraa. En tehnyt kumpaakaan. Koska silmäni eivät näytä aivan normaaleilta, enkä halua käyttää aurinkolaseja sydäntalvella, enkä varsinkaan ilta-aikaan, pidin silmiäni kiinni. Sama kirkas lapsenääni jatkoi:
– Mummo pitää silmiä kiinni, mummo on väsynyt ja vanha.
Hampaani pureutuivat syvemmälle alahuuleni sisäpintaan. Samaan aikaan olisin halunnut avata sanaisen arkkuni ja todeta, että mummo voi olla sokea, mutta kuuro se ei kuitenkaan ole. Jätin turhaan tämän toteamuksen vanhempien hoidettavaksi. He eivät reagoineet asiaan mitenkään.
On totta, että jo kolmekymppiset näyttävät nelivuotiaitten silmissä ”ikälopuilta” ja kolmekymppisistäni on jo reippaasti aikaa. Mutta silti. Täti olen ollut vieraille pikkulapsille jo kauan ja tädeiksi minun lapsuudessani kutsuttiin vieraita naisia. Ei mummoiksi.
Totta on sekin, etten ole nähnyt kasvojani kahdeksaantoista vuoteen. Mutta että mummo..?
Tiedän myös, että kun edellisestä hiusten värjäyksestä on kulunut tovi, minua aletaan teititellä. Taksikuskit ja muut asiakaspalvelijat tulevat yhtäkkiä tietoisiksi iästäni. Käytökseni perusteella minua ei kukaan kuvittelekaan teitittelevänsä, olen ikäisekseni sen verran railakas tapaus. Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta kampaamovierailun jälkeen puhuttelu palaa sinutteluksi. Käytökseeni hiusten värjääminen tuskin vaikuttaa.
Kun ajattelen ihmisiä, jotka olen tuntenut ennen sokeutumistani, näen heidät silmissäni sellaisina, kuin he olivat silloin, kun vielä näin. Ulkoisesti tuttuni ja ystäväni eivät siis vanhene minulle koskaan. Tästä on se seuraus, että minun on joskus vaikea tajuta heidän vanhenevan. Ulkoista todistusaineistoa kun ei ole, en näet ole niitä sokeita, jotka haluavat kosketella ihmisten kasvoja. Minulle ihmisessä vanhenee hänen äänensä (jos sekään). Toisaalta en vanhene itsekään omissa silmissäni, joten voin vain arvailla syytä käytöstavoilleni. Enkä nyt välttämättä yritä vihjailla olevani teinilingoa suoltava rääväsuu (vaikka sekin puoli minusta löytyy), muttei käytökseni ole lähelläkään yli viisikymppiselle sopivaa arvokkuutta. En tosin sellaista tunne tarvitsevanikaan.
Lasten ja imeväisten suusta ulos tulevasta tekstistä voidaan olla montaa mieltä, mutta tuo pikkuneiti sai minut käymään läpi pienoisen ikäkriisin juuri syntymäpäiväni kynnyksellä. Tutkiskeltuani sisintäni noin viisi minuuttia tajusin, etten tarvitse ikäkriisiä, vaikka olisinkin satunnaisen totuuden torven mukaan mummo-oletettu. Pysyn kannassani: ikä on kaksi numeroa ja elämä on kokemuksia. Tämä oli kokemus, jatkan hankkimalla niitä lisää sokeudesta tai iästäni huolimatta.
Vauhtisokee 
Ha, Oksaska päivitti! Kiitos!
Voin kertoo, että et sä mummolta näytä. Tenava saattoi arvella, että sä näytät esim vanhemmalta kuin hänen iskä ja aippä, joten tietenkin sit mummo. No jos vanhemmat on jotain kolmekymppisiä, niin ihan mahdollista.