Seikkailu

Tämä juttu sai innoituksensa eilisestä Facebook-päivityksestäni:

Kävin eilen avustajani kanssa HUS:in toimipisteessä. Hissi ei mennyt ylös napin takomisesta huolimatta, kapusimme pysähdyksissä olleita rullaportaita ylös. Perillä oli ilmoittautumislaite. Nainen kopista huuteli, että näytä sille laitteelle Kela-kortti tai henkkari. Saimme lapun ja nainen kopissa huuteli, että lapun numero ilmestyy odotusaulan televisioruutuun aikanaan ja ja se odotusaula oli ”tuolla päin”. Aulan telkkari sanoi pim, eikä sitten muuta. Avustaja luki ruudulta mysteerinumeron. Mietin, miten olisin selvinnyt yksin, koska haluan käyttää avustajaa niihin hommiin, joihin en oikeasti pysty itse. Apuvälineitä on toki olemassa avustajattomia hetkiä varten, mutten luullut sellaisia julkisessa sairaalassa tarvitsevani, opaskoiran lisäksi, siis. Lääkärissäkäynnin pitäisi hoitua tuosta vain. Hoito oli hyvää ja siitä olen kiitollinen, mutta yhteiskunnan palvelulta voisi odottaa edes jonkintasoista saavutettavuutta. Yksin olisin jäänyt jo alakertaan, tai viimeistään rullaportaiden yläpäähän. Missään ei tuntunut olevan ristin sielua, jolta kysyä neuvoa. Jos siis olisin selvinnyt siitä liikkumattomasta hissistä ulos ilman paniikkia. ..

Pääni otti tuosta vauhtia ja alkoi kehitellä ihan omaa videota aiheesta. Seuraava on siis mielikuvituksen tuotetta, mutta saattaisi joissain olosuhteissa olla lähellä totuutta:

Löydän paikan ulko-oven onnellisena siitä, että selvisin ratikalla sinne asti. Oviaukko puhisee, ilmastointi siis toimii. Käsken koiran etsiä hissin, se löytyy peremmältä aulasta. Haron hulluna seinää löytääkseni tilausnapin. Loogisella päättelyllä tulen siihen tulokseen, että ylempi napeista lie tilaus ylös. Hissi tulee ja tungemme sisään.

Sisällä hississä alkaa uusi harominen, en löydä nappuloita. Käteni osuu johonkin, mutten uskalla painaa sitä, koska se saattaa minun tuurillani olla hälytysnappi. Siitä vasta show syntyisi. Kokeilen siis varovasti löydöksen ympäristöä, josko sieltä löytyisi muutakin. Aivan,., nappirivihän se siinä, mutta mitä niistä pitäisi painaa? En ole varma, missä kerroksessa hissin ohjelmoija kuvittelee minun parhaillaan olevan. Onko tämä kotimainen vai ehkä brittiläinen ykkönen vai onkohan tämä ykkönen ollenkaan? Nappirivistön vieressä ei ole kerrosmerkintöjä pistekirjoituksella. Hissi ei siis ainakaan ole brittiläinen.

Otan riskin ja painan nappia, jota kuvittelen oikeaksi. Mitään ei tapahdu. Koira tuijottaa ihmeissään sulkeutuneita ovia, minä tuijotan niitä lähinnä raivoissani ja kasvavan paniikin vallassa. Napinpainallus sulki oven, ei muuta. Jossain varmaan on oven avausnappi, mutta kun en tiedä missä. Samassa ovi aukeaa. Hissikin kyllästyi odottamaan. Hoputan koiran nopeasti takaisin aulaan ja kehotan etsimään portaat. Jossainhan sellaistenkin on oltava jo paloturvallisuussyistä. Koira vie minua takaisin tulosuuntaan ja osoittaa portaat. Kehun. Lasken käteni koiran osoittamalle porraskaiteelle ja tajuan, että nämä ovat rullaportaat. Ääntä ei kuulu, joten ne eivät liiku. Kömmimme ylös ja tunnen itseni lähinnä norsuksi. mielessäni käy ajatus, että joku herra tai neiti Hoppu tulee ulkoa sisään ja käynnistää portaat meidän könytessämme ylös. Eikä koiruutta ole edes koulutettu rullaportaisiin. Kun portaat päättyvät, puuskutan hieman hengästyneenä ja puhisen koiralle, että nyt pitäisi löytää ovi.

Ensimmäinen ovi on lukossa. Sitten kävelemme pitkän matkan ja koira osoittaa ovenkahvan. Ovi jopa aukeaa. Menemme sisään. Eteismatto lattialla johdattaa meidät johonkin. Pysähdyn, kun matto päättyy. On haudanhiljaista. Huitaisen kokeellisesti kädelläni eteenpäin ja osun johonkin. Olen pyytämäisilläni anteeksi, kun jostain kuuluu: ”Se on ilmoittautumisautomaatti. Näytä sille Kela-kortti tai henkkari, niin se antaa sulle lapun, jossa on numero.” Olisi pitänyt kaivaa asiakirjat valmiiksi, mutta jonoa ei tunnu olevan. Ääni oli tullut jostain etuoikealta, mutta saattoi se tulla jostain kaiuttimestakin.

Löydän henkkarini ja heiluttelen niitä vekottimelle. Kuuliaisesti se sylkäisee minulle lapun, jossa varmaankin on nyt se numero. Henkilötiedot olisi varmaan pitänyt tarkistaa, mutta olkoon tällä kertaa. Henkkarit ja lappu kädessäni jään tönöttämään ja odottamaan lisäohjeita. Missään ei vieläkään tunnu olevan ketään. Sitten kuulen taas äänen. ”Seuraa lattiassa olevaa punaista viivaa”.

-Hei taukki, sä puhut sokeelle, mutisen itsekseni. Enhän voi tietää istuuko puhuja jossain lähellä. Istui tai ei, hän mykistyi.

Seuraa viivaa, mitä hittoa? Kaivan valkoisen kepin taskustani. Se on koirakeppi, vain 92 cm pitkä ja tarkoitettu lähinnä esteiden ja reunojen tunnustelemiseen koiran kanssa liikuttaessa. Nyt sillä pitäisi kuitenkin tuntea jotain viivoja lattiasta. Naurattaisi, jos ei ällistyttäisi.

Monissa uusissa tai uudehkoissa ostoskeskuksissa on nykyään lattiassa viivoja, joita seuraamalla sokea voi löytää haluamaansa paikkaan. Niitä on tarkoitus seurata valkoisen kepin avulla. Ne viivat ovat koholla, nämä tuskin ovat. Pyyhiskelen lattiaa kepin päällä, mutta niin lyhyellä kepillä ei laajoja aloja kateta. Tietäisi edes mihin suuntaan. Tokaisen koiralle, että etsi nyt sinäkin. Koiruus ottaa kuuliaisesti pari askelta eteenpäin ja pysähtyy. Huidon lattiaa kepillä kuin vimmainen siivooja mopillaan. Lattiassa saattaisi olla jotain. Kaivan taskustani vanhan, uskollisen värintunnistimeni. Poistan suojuksen ja hieman inhoten painan tunnistuspään lattiaan.

-Ruskea, sanoo värintunnistin.

Että ruskea viiva vai lattian väri, en voi tietää. Otan tarkasteluun seuraavan kohdan lattiasta.

-Punainen, rääkäisee kone. Värintunnistimeni liukusäädin on aina ollut todella herkkä. No, nyt kaikki muutkin tietävät minun löytäneen punaisen raidan. Vilkuilen mitään näkemättä ympärilleni, pelkään olevani piilokamerassa ja ensi viikon Hauskat kotivideot -ohjelman jaksossa saadaan naureskella pyllistelevälle sokealle ja maahan ilmeisen välinpitämättömänä paneutuneelle opaskoiralle. En kaipaisi lisää julkisuutta asian tiimoilta.

Testaan vielä muutamasta kohdasta lattiaa suunnan, johon punainen viiru menee. Kehotan koiraa kulkemaan eteenpäin oletettuun suuntaan. Yhtäkkiä käytävä laajenee ja tunnen erilaisen ilmavirran. Pitääkö tästä kääntyä johonkin vai jatkaa suoraan? Päädyn taas konttaamaan lattialla värintunnistin kävessäni. Hemmetti, alan olla liian vanha tällaiseen pyllistelyyn ja etsintäleikkeihin. Palkintona ei sitä paitsi ole karkkia tai skumppapullo vaan sydänlääkäri. Vähemmästäkin saa rytmihäiriöitä.

Värit ovat täällä kirkkaammat kuin aulassa ja saan selville, että punainen viiru kurvaa oikealle. Jatkamme koiran kanssa pitkin oikealle kääntynyttä käytävää ja tarkistan aina välillä, onko punainen raita vielä lattiassa. Varsinkin alan epäillä aina, kun koira osoittaa minulle jonkin oven. Vaikka tiedän hyvin etsiväni odotusaulaa enkä tiettyä ovea, epävarmuus iskee vähän väliä. Entä jos nyt iskisi karsea pissahätä? Pitäisikö vessa etsiä samalla metodilla? Jatkan etenemistä ja pyllistelyä kauhunsekaisin tuntein. Vihdoin käytävä loppuu ja tunnen tilan avautuvan aulaksi. Pyllistän tarkistaakseni viirun tilan. Kyllä, punainen viiru on tallella, mutta loppuu jalkojeni juureen.

Käsken koiran etsiä sohvan, minkä se tekeekin välittömästi. Istun ja kaivan esiin kännykkäni. Samalla tungen toisella kävellä pipoa ja hanskoja reppuuni, etten levittelisi niitä ympäriinsä. Opaskoirani on kyllä noutaja, mutta se mieluummin opastaa kuin noutaa.

Etsin kännykältä sovelluksen, joka kykenee lukemaan painettua tekstiä. Tähtäilen kännyn kameralla kohti pientä lappua, jossa numero on.

– 022, sanoo kännykkä.

Okei, nyt pitäisi vain tietää, mistä numero näkyy, tuskin niitä kukaan ääneen huutelee. Urbaanilegenda kertoo, että ennen silmäklinikalla oli numeronäytöt ja korvaklinikalla huudettiin numerot, ja vaikken nyt ole kummassakaan noista instansseista, niin osaan odottaa minulle sopimatonta tiedotusmuotoa.

Jatkan kännykällä leikkimistä ja tähtään kameralla eri kohteisiin. Hiljaisuudesta päätellen on turha pelätä tähtäilevänsä kenenkään kasvoja. Löydän sohvan ja pöydän. Sitten kuuluu: Televisio. Olen voitonriemuinen, voisiko tuo olla ratkaisu? Samassa kuuluu kimeä ”Pim!”. Nostan kännykän ylös ja tähtään telkkariruutuun. Siellä lukee ”022, huone 6”. Alan mättää kännykkää ja henkkaria takaisin taskuun. Missä on ovi kuusi?

Ilmeisesti tunkemisoperaationi on sen verran hidas, että kuulen oven aukeavan ja jonkun lausuvan nimeni ennen kuin olen edes päässyt ylös sohvasta. Nappaan tavarani ja otan koiran valjaista kiinni. Olen ilmeisesti päässyt päämäärääni.

Poistuessani lääkärin huoneesta olen iloinen, ettei tulomatka käytävineen ollut pitkä tai mutkikas, muuten vain hankala. Käsken siis koiran etsiä oven ulos ja pian pujahdammekin jo kapeasta käytävästä tuloaulaan. Kun astun ovimatolle, kuulen jostain epämääräisestä suunnastakiitokset ja heiheit. Kiitos mistä? Siitäkö, että tarjosin teille työmiehen teatteria pyllistelemällä vähän väliä vai siitä, etten pakottanut puhujaa millään lailla osallistumaan käyntini tekniseen toteutukseen?

Otan riskin ja kokeilen hissiä uudestaan. Kun ovi aukeaa, kohtaan apokalyptisen reissuni neljännen elävän olennon itseni, koiran ja lääkärin lisäksi. Hississä ollut mies on tunkemassa ohitseni aulan puolelle, mutta tajuaa sitten, ettei tämä ollutkaan hänen kerroksensa. Hän peruuttaa takaisin hissiin ja minä menen koirineni perässä. Sosiaalinen etäisyys sikseen, ei kai korona yhdellä kerrosvälillä ehdi tarttua. Minulla ainakin on maski, koiralla ei, enkä tiedä miehen maskitilanteesta. Joka tapauksessa poistumme hissistä tälläkin kertaa vauhdikkaasti katutasolle. Puhina ilmastointilaitteesta kertoo ulko-oven sijainnin, vaikkei koiruus näytä moisia ääniopasteita tarvitsevankaan. Kadulla hengitän. Kuulen autoja, polkupyöri’ä, askeleita. Täällä on ihmisiä, paljon ihmisiä. Voi olla, että koiruus ja minä tarvitsemme näiden ihmisten apua johonkin, mutta pääasiassa pärjäämme kahdestaan. Äsken olisin tarvinnut ihmistä, mutta siellä ei ollut ketään. Elämä on ristiriitaista, mietin kehottaessani koiruutta viemään minut ratikkapysäkille. Vasta istuessani ratikassa koiruus jaloissani tajuan olleeni hölmö. Videopuhelut on keksitty, olisin voinut soittaa jollekulle ja pyytää häntä katsomaan maisemia videon kautta. Tai sitten en olisi saanut ketään langan päähän tai kännystä olisi loppunut akku. No, hengissä Helsingissä, huokaan ja nojaudun penkin selkänojaan. Koiruus nukkuu jo.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s