Olin taannoin yksin kotona eräänä iltana, kun mieheni oli pikkujouluissa. Tulin koirien kanssa kotiin, ruokin ne ja aloin pohdiskella itselleni suuhunpantavaa.
Muistin mieheni sanoneen, että minulle olisi jemmassa jauhelihapihvejä ja lohkoperunoita, kuulemma hyviäkin.
Pengoin jääkaappia ihmetellen, mihin moinen rasia oli voinut mennä. Se ei ollut siellä, mihin vastaavissa tilanteissa on tapana laittaa sellaiset ruoat, jotka voin lämmittää yksin ollessani. Mainittakoon, että ruoanlaitto kuuluu mieheni harrastuksiin, enkä itse sen seurauksena ole mikään kaksinen kotikokki. Kävin toki köksäntunneilla kolme vuotta menestyksellä (?) Peruskouluaikoina, mutta sen jälkeen on paljon vettä virrannut…
Ei ollut safkaa, ei missään. Aloin tutkia jääkaapin sisältöä miettien, mikä siellä voisi olla syötävää (oletettavasti ja toivottavasti kaikki) ja ihmettelin samalla, muistinko nyt todella noin väärin sen paketin ulkonäön eli sen, miltä se tuntui käsissä.
Tajusin, etten ollut koskenutkaan kyseiseen pakettiin. No, ei hätää. Eräällä hyllyllä lymysi todennäköinen kandidaatti: pahvivyötteellä ympäröity muovinen rasia. Ei kun vyöte pois, kantta raolleen ja mikroon.
Mikron hyrrätessä pengoin lisää jääkaappia ja löysin pienen pullon ketsuppia ja pienen oluen. Päättelin keittiön vallanneesta tuoksusta mikron hoitaneen hommansa kunnialla ja lopetin lämmityksen. Nostin sieltä ulos lässähtäneen muovirasian. Avasin kannen ja kippasin sisällön lautaselle.
Olen kyllä tietoinen siitä, että liika lämmittäminen hajottaa ruoan tekstuurin tai vaihtoehtoisesti tekee kaikesta kivikovaa. Lautasellani oli kasa isompia ja pienempiä murusia, kuumia kuin kekäleet. Kippasin päälle ketsuppia ja marssin saaliineni olohuoneeseen.
Syödessänikin pohdin, kuinka ruoka voi olla niin kuivaa. Ketsuppipullo oli melkein tyhjä, yritin tiristää sieltä lisää lautaselleni. Mietin, mihin liha ja perunat olivat kadonneet, kuinka ne olivat voineet muuttua kuiviksi kokkareiksi.
Urhoollisesti söin lautaseni tyhjäksi ketsupin, veden ja oluen avulla, muistellen samalla Biafran lapsia. Tai ihan minkä vain maan aliravittuja lapsia.
Seuraavana päivänä kysyin mieheltäni, mihin hän oli laittanut jauhelihapihvit ja lohkoperunat. Epäilin, etten tosiaankaan ollut syönyt niitä edellisenä iltana. Hän sanoi laittaneensa ne pakastimeen.
Pakastimeen. Ei muuten ollut tullut mieleenikään. Olin jotenkin onnistunut muodostamaan päähäni kuvan einesateriasta, joka oli jääkaapissa, eikä mieleeni ollut hiipinyt edes epäilyksenpoikasta siitä, että safka olisikin piileskellyt pakastimessa.
Mieheni ihmetteli, mitä sitten oikeastaan olin syönyt, jos kerran jauhelihapihvit olivat yhä pakastimessa. Sanoin, että vyöte lienee vielä pahvikeräyskasassa keittiössämme. Se löytyikin ja pian tiesin syöneeni paketillisen tomaattimaustettua nyhtökauraa. Koko paketin. Ihan yksin. Kuivana.
Mitäkö opin? Että kannattaa muistaa kysyä, mistä päin jääkaappipakastinyhdistelmää ruoka löytyy ja että saattaisi olla hyvä tutustua raaka-aineisiinkin sen sijaan, että nauttii vain lopputuotteita. Meillä oli ollut nyhtökauraa vain kerran, pari aiemmin, eikä sen mikään olomuoto ollut tullut minulle vielä kovin tutuksi, varsinkin kun ottaa huomioon, että lautasellani se oli tähän mennessä ollut vain taiten valmistetussa muodossa. Se, mitä olin edellisenä iltana syönyt, oli harvinaisen kaukana ketsuppihöysteisestä kuivasta sössöstä. Nälän tuo kummallinen ateria kyllä piti poissa, onneksi.
Vauhtisokee 