TahtisokeeSokeus ei ole sairaus, se voi syntyä sairauden seurauksena. Olen sairas, jos minulla on flunssa. Tai sydämen vajaalyöntisyys ja rytmihäiriöitä. Ja minullahan on, jälkimmäisiä nimittäin. Sokeus ei tee kenestäkään immuunia ihmiselämän normaaleille riesoille, elleivät ne Riesat satu olemaan visuaalisia…Vietin kolme viikkoa sairaslomalla sydämentahdistimen asennuksen takia. Kauhistukseni saikun pituudesta haihtui pian, kun tajusin oikeasti tarvitsevani aikaa paranemiseen. Sairaslomalla on aikaa tehdä sitä, mitä haluaa, muttei muilta hommiltaan ehdi. Tai niinhän sitä luulisi. Suurinta osaa niistä hommista, joita olisin tahtonut tehdä, en kyennyt tekemään, koska käden liikuttaminen teki kipeää ja vielä pahempaa oli yrittää pitää kättä staattisessa jännityksessä. Eli ei soitettu huilua. Neulomaan pystyin, jos kykenin pitämään kädet tarpeeksi alhaalla. Onneksi yrittäjä on yrittäjä saikullakin ja ainakin yrittää tehdä rästihommia pois kuleksimasta. Asiaintilasta kiittävät ainakin Valvira ja kirjanpitäjä. Sopivasti säännösteltynä puuha oli jopa hauskaa, vei mennessään. Niinhän melkein kaikille hommille käy, kunhan vain pääsee alkuun. (Ei saa vinoilla mun bloginpitofrekvenssistä). Koirat olivat tilanteen absoluuttiset voittajat. Ne pääsivät hoitoon, jossa lenkitys ja paapominen olivat taattuja. Tarmo vietti hoidossa viikon, Bette kaksi. Kun kolmannella saikkuviikolla olin kotona koirien kanssa, enkä vielä voinut käyttää molempia yhtä aikaa ulkona, sain paljon apua sukulaisilta ja ystäviltä. Oli ihanaa saada apua, mutta erityisen ihanaa oli tavata näitä ihmisiä, jotka ovat aina osa elämääni, mutta joita en ehdi tavata läheskään niin usein kuin tahtoisin. Häviäjä taisi olla meidän kämppä, jota en voinut saati saanut siivota. Sen sijaan sotkin. Onneksi en kyennyt lähtemään shoppauskierrokselle alennusmyynneistä huolimatta, en tosin kyennyt kantamaan roskaa uloskaan. Kolme viikkoa meni vauhdilla. Nyt olen taas töissä ja kuuntelen Tarmon ja Betten tuhinaa työpaikallani. Eräät osaavat ottaa rennosti.Vasta tahdistimen asennuksen jälkeen tajusin, kuinka paljon moinen vaiva voi vaikuttaa. Kaikki oli vain tullut niin salakavalasti, etten ollut huomannut mitään. Yhtäkkiä aloin tahdistimen ansiosta saada happea ja olenkin aamuisin virkeämpi kuin ennen tahdistinta. Lihaksetkaan eivät jumita aamuisin yhtä paljon ja jaksan töissä pidempään väsymättä.Minua ei pyörrytä enää läheskään niin usein kuin ennen ja tunnen oloni reippaammaksi ja aikaansaavemmaksi.Ja kumma kyllä, huilunsoitto on helpottunut huomattavasti!Betten kommentti:Ois ne voinu antaa tolle pidemmänki saikun, oisin voinu olla paapottavana enemmänki. Vaik sit isännälle tulee ikävä ja kai sit tolle sokollekin. Tarmon kommentti:Jo just. Mä tulin katteleen ku toi istuu ja kuuntelee kirjaa tai laskee jotain kamalasti. Tehtiin me lenkkejäki, mut toi sokko oli tosi varuillaan koko ajan. Mä koitin näyttää, että miten lujaa mä pääsen, mut toi oli ihan perässäraahattava. Onneks nyt on ihan normii taas ja saadaan ton pikkukarvan kaa olla yhes duuniski. Tai onhan toi pikkukarva mua vanhempi, mut pienempi silti. #sokeus #sairasloma#sydämentahdistin

Matkaseuraa

Tarmo:

Taisin mokailla jotain viime viikolla, kun toi sokko hankki mulle kytän. Manskulla oli yks tosi paha lätäkkö ja tietty lumikasoja. Mun kai ois pitäny mennä suoraan, mutta tassuja en suostu kastamaan ja lumikasan yli totasokkoa ei perässään raahaa kukaan. Siis kiertelin ja kaartelin.

No kyttä oli tietty mun oma kiva kouluttaja. Mä sit päätin hyppiä oikeen kunnolla, kun se yhytti meidät siinä Arkadianmäen ongelmajätelaitoksen haarakonttorin (opin Juicelta) vieressä. Kyttä juorus kaikki mun kiemurat sokolle. Mutta sain mä kehujakin: mun heijastinliivi on kuulemma tosi cool!

Eikä toi sokko ole vieläkään oppinut, miten se Pohjoinen rautatiekatu ylitetään. Okei, olihan sen kiusaksi kasattu melkoinen lumikasa Eläinmuseon tienoille, mutta silti. Ei tota kovin nopeaoppiseksi voi kehua. Toisaalta, se on kyl aika nopee kävelemään.

Ai niin, mä vissiin sekoilin vähän reitissä, kun ratikassa oli jotain tosi outoo. Haisi tutulta, mut ei sitä näkyny missään. Sit mä tajusin, että yhdellä daamilla oli kissa vangittuna sellaseen pikku koppiin. Se oli kuulemma jo 15 vuotta vanh, se kisu siis. Me vähän tiirailtiin toisiamme niiden kaltereiden läpi. Onneks se pääsee ulos edes siin boksissa.

Onneks mun ei tartte tupeksia reitillä saadakseni kouluttajan paikalle. Mä kuulin, kun ne sopi sokon kanssa, että me opetellaan uusia reittej pian. Aika wau.

Advertisement

Pelkokerroin

Uudenvuodenlupaukset ovat vaarallisia. Lupasin itselleni, että teen joka päivä jotain sellaista, joka on minulle uutta tai ehkä hieman pelottavaa.

Aiheita ei tämän sokon tarvitse kaukaa etsiä, ottaen huomioon, etten eskari-ikäisenä uskaltanut mennä kerrostalomme rappukäytävän alempaan kerrokseen yksin. Tai no joo, pelotti kamalasti, mutta taisin mennä kuitenkin.

Sokeus olikin sitten pelkokerroin potenssiin triljoona. Tarvitsin suojakännin (yksi pieni olut), kun vein ensi kertaa roskat yksin silloisessa osoitteessamme. Ensimmäisen koirani kanssa paruin porttikongissa, etten uskalla mennä yhden kadun yli koiratarhalle. Tuo vaihe on onneksi jo takanapäin.

Uuden, nuoren koiran kanssa Helsingin keskustassa liikkuminen on hauskaa mutta haastavaa. Pienetkin muutokset sotkevat sisäisen karttani ja olisinkin aivan pulassa (ja kauhumittari tukevasti punaisella) ilman Ilkka Pirttimaan kehittämää BlindSquare-älypuhelinsovellusta. Se kertoo minulle kaiken kuin paraskin rallikuskin kartanlukija. Koska liikun paljon reiteillä, jotka tunsin hyvin jo näkevänä, yritän selvitä usein ensin itse ja kaivan kartturin taskusta tiukan paikan tullen. Mutta niissä tilanteissa se on kultaakin kalliimpi.

Arkadiankadun alkupään ns. Pikku parlamentin puoleinen jalkakäytävä oli pitkään syksyllä remontissa. Yritin eräänä iltana päästä töistä Lasipalatsin ratikkapysäkille, mutta Tarmo meni samaan sudenkuoppaan kuin Kitta ja Bette aiemmin. Pohjoisen Rautatiekadun ja Arkadiankadun kulma saarekkeineen on miltei mahdoton tehtävä. Suojatie on jalkakäytävään nähden vinossa, eikä siihen sitten muuta tarvitakaan.

Tänä aamuna ongelmana taisi olla se, että kaikki oli hieman uuden oloista Tarmon mielestä. En ole päässyt kävelemään Sokokselta töihin jalkakäytävän remontin vuoksi ja niinpä Tarmo keksi ihan omat, uudet reitit. Minulle ilmeisesti esiteltiin Paasikiven patsas, jonka jälkeen suojatien etsintä oli tosi tikkuista. Pikku Parlamentin päässä olevalla nurmikontapaisella on hyvä käväistä ppikapissalla. Yleensä siitä palataan sujuvasti jalkakäytävälle ja jatketaan matkaa. Tänään taisin saada ulkoarkkitehtoonisen esittelykierroksen vaikeusasteella 12+. Tasaisen jalkakäytävän sijaan minulle esiteltiin portaita. Ja sitten vielä portaita. Noinkohan Tarmo etsi entistä avustajaani, jonka nykyinen työhuone on kyseisessä rakennuksessa…? Hävettää myöntää, että oltiin pelkosektorilla ja kimitin koiraparalle pää punaisena. Lopulta kaivoin kartturin taskusta ja totesin, ettei tässä nyt välitöntä hätää ollutkaan. Myös ystävällinen herrahenkilö auttoi oikean suunnan löytämisessä. Loppumatka sujui kommelluksitta, onneksi. Perillä Tarmo sai hyvitykseksi pienen namin. Ei siksi, että homma olisi mennyt putkeen vaan siksi, että halusin pyytää anteeksi mäkätystäni. Sain anteeksi ja Tarmo juoksi lafkan päästä päähän niin, että matot olivat taas pitkin seinänvieriä.

Työmatka ei ole vain matka. Joskus se on mutka.

Kaikki puhuu yhtä aikaa

Olen innokas pistekirjoituksen lukija ja käyttäjä, mutta teknologian kehitys on onneksi tuonut kuvaan mukaan muitakin tapoja lukea ja kirjoittaa. Näkevänä kirjoitin paljon käsin, koska asioiden kierrättäminen aivoihin käden kautta pakotti minut oikeasti ajattelemaan asiasisältöä. Kynällä paperiin kirjoittamisesta ja omasta käsialasta luopuminen olivat sokeutumiseen liittyvän luopumisprosessin vaikeimpia osia.

Puhuva tietokone oli minulle jo tuttu vekotin ennestään, vaikka käytinkin puhetoimintoa niin harvoin kuin mahdollista niin kauan kuin vähänkin näin. Roikuin pöydällä nenä kiinni näytössä. Puhe pantiin päälle vasta äärimmäisessä hädässä.

Nyt minulla puhuu kaikki: rannekello, herätyskello, puhelin ja tietokone. Kellot ovat simppeleitä, ne on suunniteltu näkövammaisten käyttöön. Kännykät ja läppäri sen sijaan höpisevät valmistajansa armosta tai rahanahneudesta, jos irvailla haluaa. Mahdollistaahan puhetoiminto kyseisten laitteiden käytön näkövammaisten lisäksi muillekin lukemisesteisille, ehkä lukutaidottomillekin.

Puhe on valtava apu, enkä enää haluaisi joutua tulemaan toimeen ilman sitä. Puhetoiminnon käyttö tuo tosin mukanaan joskus koomisia tilanteita, kuuluuhan pulina muillekin kuin minulle, elleivät luurit ole päässä. Taksia tilatessa kaikuu puhe rappukäytävässä ja minä mietin kuka mahtaa miettiä korva oveen painettuna äänen alkuperää. Mutta eihän täällä kommentoida eikä kysytä, niinpä kummastelemme ehkä molemmat tahoillamme.

Yritän joskus olla tehokas ja hoidella hommia työmatkalla. Kaivan kuulokkeet esiin ja alan selvitellä piuhahelvettiä. Saan viimeisen solmun auki ja kuulokkeet yhdistettyä puhelimeen yleensä juuri silloin, kun saavutaan perille.

Liikkuessa käytän usein apuna BlindSquarea, näkövammaisille suunniteltua navigointiohjelmaa. Bette ei koskaan reagoinut taskustani kuuluvaan puhelimen pulinaan, mutta Tarmo on tässäkin eri maata. Sitä pulina häiritsee, sen ammattiylpeyttä luultavasti loukataan verisesti. Selitykseni siitä, ettei homma toimi edes meidän kahden yhdistetyillä aivosoluilla, jos paikka on molemmille uusi, ei aivan uppoa Tarmoon. Saan syyttäviä katseita ja matka katkeilee. Joka kerran puhelimen älähtäessä tulee stoppi ja Tarmon pää todella kääntyy minua kohti. Olen välillä käyttänyt ns. luukuulokkeita, jotka jättävät korvan vapaaksi, mutten ole erityisen tykästynyt ainakaan omistamaani malliin. Johtuu ehkä siitä, ettei sankaa voi säätää ja sellaisenaan se on minulle hivenen liian pitkä… Tiukan paikan tullen Tarmo saa siis kuunnella taskusta kantautuvaa pulinaa ja minä saan sietää töksähtelevää menoa, mutta pääasia on, että päästään ehjinä perille vaikka ihanteellinen suoritusaika ylittyisikin.

Hei, kuka juoksee taas

Olen aina pitänyt juoksemisesta ja tanssimisesta. Jostain oudosta syystä kyseinen mieltymys ei aikanaan näkynyt voimisteluarvosanassani. Tanssimista sokeus ei vienyt, sitähän voi vallan hyvin harrastaa omassa olohuoneessaan. Juoksu on toinen juttu.

Minulla oli aikanaan tapana käydä kuntosalilla juoksemassa juoksumatolla, kun en enää pystynyt tai uskaltanut juosta ulkona. Se oli kivaa seurassa, yksin ei.

Pelko liikkua onn rajoittanut juoksemistani. Ensimmäisen koirani Kittan aikana olin niin pelokas, ettei juokseminen alkuaikoina tullut kysymykseenkään. Kun pelko väheni, lisääntyi kiire siinä määrin, etten ehtimyt juuri juosta. Koira sai kyllä juosta tarpeekseen tarhassa…

Bette-koirani sen sijaan joutui eläkkeelle nelivuotiaana jalkavaivan vuoksi. Ei juostu eikä juosta.

Mutta nyt minulla näyttää olevan juoksukoira. Aamulenkki meni kymmenen asteen pakkasessa suurimmalta osin juosten Tarmon kanssa. Valinta vauhdista oli tällä kertaa koiran, enkä pannut pahakseni. Piikkilenkkareissa ei tarvinnut edes pelätä kaatumista. Kotiin päästyämme Tarmo sai kunnon ”kotiintulohepulin”, eli juoksukohtauksen lelu suussa. Lelua piti sitten retuuttaa ympäri kämppää ja vähän ölistä tyytyväisyydestä. Sokko katseli vierestä ja yritti tasoitella hengitystään.Vuoden 2015 suosikkiharrastus on näemmä valittu, jos Tarmolta kysytään 🙂

Sokko ja koira katsovat televisiota

Joudun silloin tällöin nokatuksin tiettyjen suomen kielen ilmaisujen kanssa. Sana ”nähdään” on ehkä yleisin hämmennyksen aiheuttaja. Sana ”katsoa” on miltei yhtä hämmentävä. Näihin liittyviä ilmaisuja on rakkaassa kielessämme paljon.

Joidenkin ihmisten mielestä en saisi käyttää näitä ilmaisuja lainkaan. On jopa sanottu, että jos sanon katsovani jotakin, on ilmaisuni ”juridisesti epäpätevä”. En tiennytkään olevani osa tosielämän oikeussalidraamaa…

Kieleemme vakiintuneet ilmaisut eivät muutu vain siksi, että minulta sattui lähtemään näkö, tai että ”kohtalotoverini” ja minä olemme osa tämän kimurantin kielen käyttäjiä.

Minä siis sanon reippaasti ”nähdään” kaikille. Saatann myös päästää suustani että ”anna mä katon”. Minähän katson, vaikka teenkin sen käsin, en silmin.

Minä myös katson televisiota, mutta radiota kuuntelen siinä missä kuka tahansa muukin. Kehotan myös kaikkia, joiden kanssa keskustelen, käyttämään reilusti normaaleja kielemme ilmaisuja. Jos keskustelukumppanina on aivan tuntematon näkövammainen, on ehkä kuitenkin hyvä ensin tunnustella maaperää: olen kerran itse saanut nokilleni eräältä toiselta sokealta todettuani tälle että ”ei sitten ollakaan nähty pitkiin aikoihin”. Tuo on kuitenkin ainoa kerta 15 vuotta kestäneen sokeuteni aikana, kun kukaan on suuttunut minulle tuon asian vuoksi (muita syitä kyllä riittää ;-D). Otan siis jatkossakin kalkyloituja riskejä.

Ja mitä television katsomiseen tulee, katselimme mieheni kanssa eilen luonto-ohjelmaa ohimennen kanavasurffatessamme. Kuvassa oli riekko, jota Tarmo tuijotti kiinteästi. Ensin Tarmo hivuttautui himpun verran lähemmäs, katse koko ajan ruudussa. Sitten se kohottautui, kuin ottaakseen spurtin kohti lintua, mutta tajusi kai sitten kohteen saavuttamattomuuden ja kävi takaisin makuulle. Ei ihme, että yksi Tarmon lempinimistä on Tarkki.

Lumen tajuttomuus

Veden eri olomuodot ovat minulle ja Tarmolle eri tavoin hämmentäviä. Kumpikaan ei pidä sateesta. Tarmo ei pidä vedestä, itse en pidä sateen mukana liian usein seuraavasta tuulesta. Tiedän, että sateeseen on mentävä. Tarmokin tietää, mutta jumittaa ovelle. Täytyy vähän tuuppia ja maanitella. Tähän asti ainakin on sateen sekaan menty konstilla tai toisella.

Lumi on sitten toinen juttu. Tuuli saattaa sotkea kuulohavaintoni ympäristöstä, mutta lumi demppaa kaiken, tai ainakin miltei kaiken äänen. Yhdistä tähän viima ja a vot, tämä sokko sadattelee. Mutta kuten aina, mentävä on.

Tarmolla sen sijaan on terveen koiramainen suhde lumeen: se villiintyy täysin. Opastus sujuu kyllä suht mallikkaasti, mutta annas olla, kun päästän sen pitkään liekaan. Hyppypomppuriemusäntäilyhepuli.Ja mua viedään kuin pässiä (!) narussa. Sokkoa pässiä. Mistä tuo koira tietää..?

Heilutaan Helsingissä

Tarmo on ollut oppaan hommissa yhdeksän kuukautta ja ns. totutteluvaihe on vielä meneillään. Perushommat alkavat olla hanskassa, jopa tällä sokolla, mutta hienosäätöä on vielä tehtävä.Hommansa sisäistänyt opaskoira osaa ja uskaltaa ajatella tarpeen tullen itsenäisesti, joten täydellinen yhteenhitsautuminen alkaa häämöttää.

Pengoin perjantaina kassistani vesipulloa ja käteeni sattui outo esine. Tai ei se nyt niin outo ollut, käpälöin sellaista useamman kerran päivässä. Paikka vain oli eriskummallinen. Tarmo oli kantanut kassiini purulelunsa. Muovinen lumiukon muotoinen pallero oli kannettu kassiini ilmeisesti siksi, etten enää viime aikoina ole ottanut mukaan lelua Tarmolle, koska se ei ole näyttänyt olevan niistä kiinnostunut. Se vetää mieluummin hirsiä.

Myt tilanne oli ilmeisesti muuttunut. Sääli vain, että lelu sattui käteeni vasta juuri ennen poistumistamme paikalta.

Odottelimme kakkosen ratikkaa Aleksilla. Kaikki meni kuin elokuvissa, se tuli melkein heti. Kysyin kuskilta ratikan numeroa ja häkellyin hetkeksi, kun kuulin ratikan olevan numero kolme. Kuljettaja ihmetteli itsekin, että kai tämä nyt oli se kolmonen. Kysyin varmuuden vuoksi onko hän ajamassa Töölöön päin ja sain myöntävän vastauksen, joka kylläkin oli täydessä ristiriidassa numeron kanssa. Riskillä mennään, mietin ja yritin mennä sisään. Matalalattiaratikasta huolimatta Tarmo epäröi. Tarttuiko epävarmuuteni? Kenties.

Kaivokadun ja Manskun risteyksessä sitten jännitettiin, kääntyykö ratikka vai meneekö suoraan. Pikku juttuhan se periaatteessa olisi ollut jos olisi kääntynyt, mutta ylimääräiset kiemurat ovat niin jokapäiväistä leipää, ettei niitä mielellään lisää ota. Suoraan kumminkin mentiin, oli ratikan numero mikä tahansa. Semmosta se on duunari homma, toteaisi Tarmo varmaan tuohon. Reitti voi olla mutkallinen ja välillä on päämääräkin hakusessa, mutta perille päästään aina tavalla tai toisella. Sokko on samaa mieltä.

Testi

Tää on tekstikenttä ja tää on testi. Loppu.