Heilutaan Helsingissä

Tarmo on ollut oppaan hommissa yhdeksän kuukautta ja ns. totutteluvaihe on vielä meneillään. Perushommat alkavat olla hanskassa, jopa tällä sokolla, mutta hienosäätöä on vielä tehtävä.Hommansa sisäistänyt opaskoira osaa ja uskaltaa ajatella tarpeen tullen itsenäisesti, joten täydellinen yhteenhitsautuminen alkaa häämöttää.

Pengoin perjantaina kassistani vesipulloa ja käteeni sattui outo esine. Tai ei se nyt niin outo ollut, käpälöin sellaista useamman kerran päivässä. Paikka vain oli eriskummallinen. Tarmo oli kantanut kassiini purulelunsa. Muovinen lumiukon muotoinen pallero oli kannettu kassiini ilmeisesti siksi, etten enää viime aikoina ole ottanut mukaan lelua Tarmolle, koska se ei ole näyttänyt olevan niistä kiinnostunut. Se vetää mieluummin hirsiä.

Myt tilanne oli ilmeisesti muuttunut. Sääli vain, että lelu sattui käteeni vasta juuri ennen poistumistamme paikalta.

Odottelimme kakkosen ratikkaa Aleksilla. Kaikki meni kuin elokuvissa, se tuli melkein heti. Kysyin kuskilta ratikan numeroa ja häkellyin hetkeksi, kun kuulin ratikan olevan numero kolme. Kuljettaja ihmetteli itsekin, että kai tämä nyt oli se kolmonen. Kysyin varmuuden vuoksi onko hän ajamassa Töölöön päin ja sain myöntävän vastauksen, joka kylläkin oli täydessä ristiriidassa numeron kanssa. Riskillä mennään, mietin ja yritin mennä sisään. Matalalattiaratikasta huolimatta Tarmo epäröi. Tarttuiko epävarmuuteni? Kenties.

Kaivokadun ja Manskun risteyksessä sitten jännitettiin, kääntyykö ratikka vai meneekö suoraan. Pikku juttuhan se periaatteessa olisi ollut jos olisi kääntynyt, mutta ylimääräiset kiemurat ovat niin jokapäiväistä leipää, ettei niitä mielellään lisää ota. Suoraan kumminkin mentiin, oli ratikan numero mikä tahansa. Semmosta se on duunari homma, toteaisi Tarmo varmaan tuohon. Reitti voi olla mutkallinen ja välillä on päämääräkin hakusessa, mutta perille päästään aina tavalla tai toisella. Sokko on samaa mieltä.

Mainokset