by

Hei, kuka juoksee taas

Olen aina pitänyt juoksemisesta ja tanssimisesta. Jostain oudosta syystä kyseinen mieltymys ei aikanaan näkynyt voimisteluarvosanassani. Tanssimista sokeus ei vienyt, sitähän voi vallan hyvin harrastaa omassa olohuoneessaan. Juoksu on toinen juttu.

Minulla oli aikanaan tapana käydä kuntosalilla juoksemassa juoksumatolla, kun en enää pystynyt tai uskaltanut juosta ulkona. Se oli kivaa seurassa, yksin ei.

Pelko liikkua onn rajoittanut juoksemistani. Ensimmäisen koirani Kittan aikana olin niin pelokas, ettei juokseminen alkuaikoina tullut kysymykseenkään. Kun pelko väheni, lisääntyi kiire siinä määrin, etten ehtimyt juuri juosta. Koira sai kyllä juosta tarpeekseen tarhassa…

Bette-koirani sen sijaan joutui eläkkeelle nelivuotiaana jalkavaivan vuoksi. Ei juostu eikä juosta.

Mutta nyt minulla näyttää olevan juoksukoira. Aamulenkki meni kymmenen asteen pakkasessa suurimmalta osin juosten Tarmon kanssa. Valinta vauhdista oli tällä kertaa koiran, enkä pannut pahakseni. Piikkilenkkareissa ei tarvinnut edes pelätä kaatumista. Kotiin päästyämme Tarmo sai kunnon ”kotiintulohepulin”, eli juoksukohtauksen lelu suussa. Lelua piti sitten retuuttaa ympäri kämppää ja vähän ölistä tyytyväisyydestä. Sokko katseli vierestä ja yritti tasoitella hengitystään.Vuoden 2015 suosikkiharrastus on näemmä valittu, jos Tarmolta kysytään 🙂

Advertisement
by

Sokko ja koira katsovat televisiota

Joudun silloin tällöin nokatuksin tiettyjen suomen kielen ilmaisujen kanssa. Sana ”nähdään” on ehkä yleisin hämmennyksen aiheuttaja. Sana ”katsoa” on miltei yhtä hämmentävä. Näihin liittyviä ilmaisuja on rakkaassa kielessämme paljon.

Joidenkin ihmisten mielestä en saisi käyttää näitä ilmaisuja lainkaan. On jopa sanottu, että jos sanon katsovani jotakin, on ilmaisuni ”juridisesti epäpätevä”. En tiennytkään olevani osa tosielämän oikeussalidraamaa…

Kieleemme vakiintuneet ilmaisut eivät muutu vain siksi, että minulta sattui lähtemään näkö, tai että ”kohtalotoverini” ja minä olemme osa tämän kimurantin kielen käyttäjiä.

Minä siis sanon reippaasti ”nähdään” kaikille. Saatann myös päästää suustani että ”anna mä katon”. Minähän katson, vaikka teenkin sen käsin, en silmin.

Minä myös katson televisiota, mutta radiota kuuntelen siinä missä kuka tahansa muukin. Kehotan myös kaikkia, joiden kanssa keskustelen, käyttämään reilusti normaaleja kielemme ilmaisuja. Jos keskustelukumppanina on aivan tuntematon näkövammainen, on ehkä kuitenkin hyvä ensin tunnustella maaperää: olen kerran itse saanut nokilleni eräältä toiselta sokealta todettuani tälle että ”ei sitten ollakaan nähty pitkiin aikoihin”. Tuo on kuitenkin ainoa kerta 15 vuotta kestäneen sokeuteni aikana, kun kukaan on suuttunut minulle tuon asian vuoksi (muita syitä kyllä riittää ;-D). Otan siis jatkossakin kalkyloituja riskejä.

Ja mitä television katsomiseen tulee, katselimme mieheni kanssa eilen luonto-ohjelmaa ohimennen kanavasurffatessamme. Kuvassa oli riekko, jota Tarmo tuijotti kiinteästi. Ensin Tarmo hivuttautui himpun verran lähemmäs, katse koko ajan ruudussa. Sitten se kohottautui, kuin ottaakseen spurtin kohti lintua, mutta tajusi kai sitten kohteen saavuttamattomuuden ja kävi takaisin makuulle. Ei ihme, että yksi Tarmon lempinimistä on Tarkki.

by

Lumen tajuttomuus

Veden eri olomuodot ovat minulle ja Tarmolle eri tavoin hämmentäviä. Kumpikaan ei pidä sateesta. Tarmo ei pidä vedestä, itse en pidä sateen mukana liian usein seuraavasta tuulesta. Tiedän, että sateeseen on mentävä. Tarmokin tietää, mutta jumittaa ovelle. Täytyy vähän tuuppia ja maanitella. Tähän asti ainakin on sateen sekaan menty konstilla tai toisella.

Lumi on sitten toinen juttu. Tuuli saattaa sotkea kuulohavaintoni ympäristöstä, mutta lumi demppaa kaiken, tai ainakin miltei kaiken äänen. Yhdistä tähän viima ja a vot, tämä sokko sadattelee. Mutta kuten aina, mentävä on.

Tarmolla sen sijaan on terveen koiramainen suhde lumeen: se villiintyy täysin. Opastus sujuu kyllä suht mallikkaasti, mutta annas olla, kun päästän sen pitkään liekaan. Hyppypomppuriemusäntäilyhepuli.Ja mua viedään kuin pässiä (!) narussa. Sokkoa pässiä. Mistä tuo koira tietää..?

by

Heilutaan Helsingissä

Tarmo on ollut oppaan hommissa yhdeksän kuukautta ja ns. totutteluvaihe on vielä meneillään. Perushommat alkavat olla hanskassa, jopa tällä sokolla, mutta hienosäätöä on vielä tehtävä.Hommansa sisäistänyt opaskoira osaa ja uskaltaa ajatella tarpeen tullen itsenäisesti, joten täydellinen yhteenhitsautuminen alkaa häämöttää.

Pengoin perjantaina kassistani vesipulloa ja käteeni sattui outo esine. Tai ei se nyt niin outo ollut, käpälöin sellaista useamman kerran päivässä. Paikka vain oli eriskummallinen. Tarmo oli kantanut kassiini purulelunsa. Muovinen lumiukon muotoinen pallero oli kannettu kassiini ilmeisesti siksi, etten enää viime aikoina ole ottanut mukaan lelua Tarmolle, koska se ei ole näyttänyt olevan niistä kiinnostunut. Se vetää mieluummin hirsiä.

Myt tilanne oli ilmeisesti muuttunut. Sääli vain, että lelu sattui käteeni vasta juuri ennen poistumistamme paikalta.

Odottelimme kakkosen ratikkaa Aleksilla. Kaikki meni kuin elokuvissa, se tuli melkein heti. Kysyin kuskilta ratikan numeroa ja häkellyin hetkeksi, kun kuulin ratikan olevan numero kolme. Kuljettaja ihmetteli itsekin, että kai tämä nyt oli se kolmonen. Kysyin varmuuden vuoksi onko hän ajamassa Töölöön päin ja sain myöntävän vastauksen, joka kylläkin oli täydessä ristiriidassa numeron kanssa. Riskillä mennään, mietin ja yritin mennä sisään. Matalalattiaratikasta huolimatta Tarmo epäröi. Tarttuiko epävarmuuteni? Kenties.

Kaivokadun ja Manskun risteyksessä sitten jännitettiin, kääntyykö ratikka vai meneekö suoraan. Pikku juttuhan se periaatteessa olisi ollut jos olisi kääntynyt, mutta ylimääräiset kiemurat ovat niin jokapäiväistä leipää, ettei niitä mielellään lisää ota. Suoraan kumminkin mentiin, oli ratikan numero mikä tahansa. Semmosta se on duunari homma, toteaisi Tarmo varmaan tuohon. Reitti voi olla mutkallinen ja välillä on päämääräkin hakusessa, mutta perille päästään aina tavalla tai toisella. Sokko on samaa mieltä.